"Nosferatu. Does not this word sound like the call of the death bird at midnight? Take care you never utter it, lest life's pictures fade into pale shadows, and ghostly dreams rise from your heart and feed on your blood."
Bram Stokerin kauhukirjallisuuden klassikko Dracula (1897) on innoittanut elokuvantekijöitä vuosikymmenten ajan ollen yksi filmatuimpia romaaneja elokuvan historiassa. Aiheesta tehtyjä tai sitä sivuavia elokuvia on valmistunut satapäin aina piirroselokuvista älyttömiin pornoversioihin, onpa valkokankaalla nähty myös niin esperantoa tulkkaava kuin viittomakielinenkin Dracula. Kirjo on siis melkoinen.
1922 sai ensi-iltansa piskuisen Prana Filmin tuottama vampyyrielokuva, jonka suuruutta ja merkitystä ei ensi alkuun varmasti osannut aavistaa kukaan. Friedrich Wilhelm Murnaun Nosferatu löi kuitenkin puuvaarnan niin syvälle koko genren sydämeen, ettei nykyään liene ainoatakaan elokuvan ystävää, joka ei tuntisi Murnaun teosta vähintään nimeltä. Itse asiassa Murnaun adaptaatio Stokerin romaanista oli laiton, sillä saksalaiset elokuvantekijät eivät vaivautuneet – tai ymmärtäneet – kysyä lupaa teoksen filmaamiseen. Ensin mainittu vaihtoehto lienee todennäköisempi, olihan Murnau ohjannut aiemmin jo luvattoman version Robert Louis Stevensonin Dr. Jekyll and Mr. Hyde –klassikosta nimellä Der Januskopf (1920). Sittemmin kadonneeksi merkitty elokuva oli Bela Lugosin varhaisia esiintymisiä valkokankaalla. Sillä kertaa elokuvantekijät eivät joutuneet ongelmiin, mutta nyt tilanne oli toinen. Florence Stoker, kirjailijan leski, veti elokuvayhtiön oikeuteen. Prana Film teki konkurssin ja Nosferatun kopiot määrättiin tuhottaviksi. Englantilaisen tuomioistuimen päätös ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle, joten osa kopioista säilyi.
Tapahtumat sijoittuvat Wisborgiin 1838. Omalaatuinen kiinteistönvälittäjä Knock (Alexander Granach) määrää sihteerinsä Hutterin (Gustav von Wangenheim) matkaamaan Karpaateille hieromaan asuntokauppoja hieman eriskummallisen kreivi Orlokin (Max Schreck) kanssa. Hutter hyvästelee morsiamensa Ellenin (Greta Schröder) ja lähtee matkaan. Pian Hutterin saavuttua Orlokin linnaan, "kuoleman viimeiseen linnakkeeseen", hän jää kreivin vangiksi tämän lähtiessä kohti Wisborgia. Viimeisillä voimillaan Hutter pelastautuu ja alkaa kilpajuoksu siitä, kumpi ehtii perille Wisborgiin ensimmäisenä: Hutter varoittamaan kaupunkia saapuvasta vaarasta vai kreivi alistamaan sen valtaansa?
Nosferatu on ajaton klassikko, jonka tehoa vuosikymmenet eivät ole onnistuneet haalistamaan. Luonnollisestikaan sitä ei voi pitää enää kovin pelottavana, mutta kiistaton tosiasia on, että se onnistuu tavoittamaan Stokerin tekstin tavalla, johon muut eivät ole vuosikymmenten saatossa pystyneet. Kaikista mahdollisista tulkinnoista huolimatta Murnaun teos on vampyyrielokuvan suuri yksinäinen. Mikä Nosferatussa oikein on niin ihmeellistä, että se korkeasta iästään huolimatta pyyhkii pöydältä kaikki uudemmat versiot?
Henrik Galeenin käsikirjoitus pitää tarinan koossa loppuun saakka. Yleensähän Dracula-elokuvat menettävät suuren osan tehostaan viimeistään siinä vaiheessa, kun siirrytään pois kreivin linnasta. Syvimpään sudenkuoppaan tässä suhteessa putoaa Tod Browningin yhdeksän vuotta myöhemmin ohjaama Hollywood-filmatisointi, jonka tarina pysähtyy Lontooseen saavuttaessa kuin seinään.
Elokuvaryhmän päätös siirtää Nosferatun kuvaukset pois studioilta oli oiva veto, sillä näin elokuvaan saatiin aimo annos lisää tunnelmaa ja luonnollisuutta, jota parhaatkaan studiolavasteet eivät pysty tarjoamaan. Kuvausryhmä matkusteli paitsi ympäri Saksaa, myös aina Karpaateille saakka – seikka, joka oli hyvin epätyypillinen tuon ajan saksalaisklassikoissa.
Murnaun elokuva on puhdas kauhuelokuva, joka jättää turhan romantisoinnin sikseen. Vampyyrikreivin luoma uhka välittyy katsojalle paremmin kuin myöhemmissä Dracula-filmatisoinneissa, joissa paholaisen palvelijasta on usein tehty seksuaalista vetovoimaa uhkuva, neitsyitä jahtaava yön olento. Murnaun kreivin uskottavuutta edesauttaa hurja maskeeraus: talttahampaat, siankorvat, kyömynenä ja petomaiset kynnet yhdistettynä luurankomaiseen olemukseen tekevät vampyyristä elokuvahistorian rumimman ja samalla kaikista uskollisimman Stokerin kuvaukselle.
Täydellinen elokuva Nosferatu ei kuitenkaan ole. Von Wangenheimin amatöörimäinen ylinäytteleminen varsinkin tarinan alkupuolella on todella häiritsevää, häneen verrattuna Keanu Reevesin pökkelömäinen tulkinta Francis Ford Coppolan versiossa (1992) tuntuu ensiluokkaiselta. Onneksi von Wangenheim parantaa otteitaan selvästi loppua kohden. Myös paikoittain naiivit välitekstit aiheuttavat ahdistusta.
Nosferatu sai ilmestyttyään melko ristiriitaisen vastaanoton. Kriitikot ylistivät elokuvaa, mutta monet katsojat moittivat elokuvan tarinankuljetusta ja intohimoisimmat Stoker-fanaatikot suorastaan halveksivat Murnaun visioita tämän ottamien elokuvallisten vapauksien vuoksi. Vuosikymmenten saatossa arvostelu on vaihtunut ylistykseksi ja nykypäivänä Nosferatua pidetään mestariteoksena, jonka arvostus niin elokuvamaailman kuin katsojienkin silmissä nousee vuosi vuodelta.
Tuotanto: Prana Film
Ohjaus: F. W. Murnau
Käsikirjoitus: Henrik Galeen (Bram Stokerin romaanista)
Kuvaus: Günther Krampf, Fritz Arno Wagner
Lavastus: Albin Grau
Puvustus: Albin Grau
Näyttelijät: Max Schreck (kreivi Orlok), Alexander Granach (Knock), Gustav von Wangenheim (Hutter), Greta Schröder (Ellen), G. H. Schnell (Harding), Ruth Landshoff (Annie), John Gottowt (professori Bulwer)