1920-luvun suosituimpiin naisnäyttelijöihin lukeutunut Colleen Moore ei nauti tätä nykyä suurta arvostusta ainakaan julkaisijoiden keskuudessa, vai kuinka muuten olisi selitettävissä se, että hänen elokuvistaan kiinnostuneiden on turvauduttava ties kuinka vanhoihin videokasettiversioihin ja erinäisiin halpajulkaisuihin? Tilanteen voi varovaisesti odottaa muuttuvan vuonna 2012 julkaistavan elämäkerran myötä, joskin se tuntuu epätodennäköiseltä.
Julkaisemattomuuden perimmäinen syy saattaa hyvinkin liittyä hänen elokuviinsa, sillä Mooren edustama romanttisen komedian lajityyppi tuntuu tänä päivänä olevan samanlainen kirosana kriitikoille kuin vanhan ajan melodraamakin. Onko todellakin niin, että Mooren, Clara Bown, Louise Brooksin, Constance Talmadgen ja kumppaneiden parhaimmillaan erinomaiset, tunnelmaltaan kepeät mutta niin usein riemukkaasti aikakautensa elämänmenoa heijastelevat teokset jäävät tulevien sukupolvien kohdalla pimentoon vain siksi, että ne tuntuvat tätä nykyä vanhentuneilta? Toivottavasti näin ei käy, sillä sen myötä unohtuisivat myös Halloo tyttö -elokuvan kaltaiset teokset.
Colleen Moore esittää Pink Watsonia, sementtitehtaan puhelinvaihteessa työskentelevää neitoa, joka haaveilee ylellisemmästä elämästä jossain suurkaupungin sykkeessä. Saatuaan tarpeeksi kotikulmiensa elämästä, hän suuntaa New Yorkiin, Viidennelle Avenuelle, ”jonne kaikki kivat pienet minkit päätyvät kuolemansa jälkeen”. Hän pääsee töihin erääseen luksushotelliin ja tutustuu ikäiseensä Ermintrudeen (Gwen Lee), joka lupaa tutustuttaa hänet oikeisiin piireihin.
Rikkaiden poikamiesten perässä juoksevat onnenonkijat eivät suinkaan ole 2000-luvun ilmiö, vaikka niin voisi äkkiseltään kuvitellakin. Vastaavaa on nähty runsain mitoin ainakin 1920-luvulla nousukautta juhlineessa Yhdysvalloissa, mikäli elokuviin on uskomista. Aihe oli suosittu koko vuosikymmenen, Halloo tyttökin on suurimmalta osin kierrätystä moneen kertaan kerrotuista tarinoista. Sen kioskiromantiikan tasoinen juoni on kaikesta huolimatta sen verran lennokas, ettei sen kliseisiin kiinnitä edes huomiota. Tarinan opetuksena on tietenkin se, ettei tosirakkaus katso shekkivihkon paksuutta, tärkeintä on sydämen sanoma.
Elokuvan hauskuus ja viihdyttävyys on monen kohdilleen loksahtavan osa-alueen summa. Hauskasti luodut, miljonäärien perässä juoksevat onnenonkijanaiset, identiteettivaihdoksen tekevän öljymiljonäärin (Jack Mulhall) ja hänen palvelijansa (Sam Hardy) hahmot, välitekstien nokkeluus ja värikkyys sekä pääosanesittäjien täydellisesti yhteen sopivat kemiat luovat kauttaaltaan toimivan kokonaisuuden. Jälkipolvien unohtaman Alfred Santellin ohjaus on varmaotteista, eikä tuotantopuolessakaan ole moittimista. Halloo tyttö oli myös Hollywood-legenda Mickey Rooneyn ensimmäinen pitkä elokuva.
Halloo tyttö on aitoa ja konstailematonta viihde-elokuvaa ilman sen syvällisempää sanomaa, mutta kenties juuri sen vuoksi sen parissa viihtyykin niin hyvin. Kauneusvirheenä voi pitää satunnaisia leikkaushutilointeja, mutta eivät nekään loppujen lopuksi mitään maata järisyttäviä virheitä ole. Kyseessä on Colleen Mooren parhaita teoksia ja hyvä esimerkki siitä, kuinka romanttisen komedian lajityyppi hallittiin jo 1920-luvun Hollywoodissa. Kannattaa katsoa.
Tuotanto: First National / John McCormick Productions
Ohjaus: Alfred Santell
Käsikirjoitus: Carey Wilson
Kuvaus: George J. Folsey
Välitekstit: Ralph Spence
Näyttelijät: Colleen Moore (Pink Watson), Jack Mulhall (Richard Tabor), Sam Hardy (Hank, hänen palvelijansa), Gwen Lee (Ermintrude), Alma Bennett (vamppi), Hedda Hopper (hatuntekijä), Kate Price (rva McGinnis), Mickey Rooney (miljonääri)