ORLACS HÄNDE
Saksalaisen veteraaniohjaajan Robert Wienen kohtaloksi on koitunut unohdus, sillä Tohtori Caligarin kabinettia (1920) lukuun ottamatta Wienen teoksia ei juurikaan tunneta. Syy ei ole hänen, vaan pikemminkin julkaisijoiden, joiden mielestä tämä kymmeniä elokuvia ohjannut ja käsikirjoittanut ammattilainen ei lukeudu saksalaisen elokuvaosaamisen eturiviin eikä hänen teoksiaan näin ollen kannata levittääkään. Itsekään en ole Wieneltä nähnyt kuin muutaman elokuvan, joista yksi on ranskalaisen Maurice Renardin romaaniin perustuva Orlacs Hände vuodelta 1924.
Paul Orlac (Conrad Veidt) on huippupianisti, joka menettää junaonnettomuudessa kätensä. Muusikon ura näyttää olevan ohi, kunnes häntä sairaalassa hoitava professori Serral (Hans Homma) siirtää Orlacille uudet kädet. Kun tämä saa kuulla, että hänen uudet kätensä ovat kuuluneet teloitetulle murhaajalle, hän järkyttyy. Pian hän on varma, että kädet ovat valmiit murhaamaan uudelleen.
Wienen Itävallassa tekemä Orlacs Hände on yhdistelmä Frankensteinin tarinaa, perisaksalaisia mielenjärkkymisen ja identiteetin menettämisen teemoja sekä moraalikysymyksiä, joita ensimmäisen maailmansodan jälkeinen plastiikkakirurgia herätti. Jos henkilölle antaa toisen ihmisen ruumiinosia, onko hän enää sama henkilö kuin aiemmin vai elääkö hänen sielussaan ja ajatuksissaan myös joku muu? Onko ihmisellä ylipäätään oikeutta korjailla luojan luomaa olentoa mieleisekseen, varsinkin, kun Orlac ei ole ollut välittömässä hengenvaarassa? Mikä mielenkiintoisinta, nämä asiat tuntuvat herättävän keskustelua edelleen.
Erikoisessa tarinassa olisi ainesta vaikka mihin, mutta tällä kertaa turhan jaarittelun ja verkkaisen etenemistahdin seurauksena ajaudutaan karikolle. Wiene intoutuu monin paikoin liialliseen tyylittelyyn ja rikkoo kerronnan dynamiikan. Hahmoistakaan ei ole kokonaisuuden pelastajiksi, sillä jostain syystä ne jäävät melko etäisiksi - niissä ei ole sen enempää luonnetta kuin syvyyttäkään. Taiteelliselle ilmaisulle sydämensä menettäneet saanevat Orlacs Händestä enemmän irti, sen verran erikoista meno valkokankaalla paikoin on.
Veidt ja Wiene olivat tehneet menestyksekästä yhteistyötä jo Caligarissa, jonka vääristynyt maailma ja kauttaaltaan outo tunnelma vaativat näyttelijöitä ilmehtimään tavallista voimakkaammin. Ekspressionistista koulukuntaa suosinut Wiene antaa tälläkin kertaa näyttelijöiden elehtiä voimakkaasti, mutta toisin kuin Caligarissa, Orlacs Händessä se tuntuu teennäiseltä. Jopa yleensä vakuuttava Veidt menee liiallisuuksiin ja monen kohtauksen intensiteetti särkyy turhaan ilmeilyyn ja voimakaseleiseen näyttelemiseen. Elokuvan roistoa esittävä Fritz Rasp onnistuu tahollaan huomattavasti päätähteä paremmin, vaimoa tulkitseva Alexandra Sorina jää sen sijaan täysin syrjään.
Kuvia Wiene sen sijaan loihtii yhtä komeasti kuin moni häntä nimekkäämpi tekijä. Studiomiljöö on saksalaisen synkkä ja lohduton. Yksittäisissä kuvissa on valtavasti tehoa ja erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Orlac tapaa öisellä kadulla häntä varjostavan muukalaisen. Myös alun pitkä junaonnettomuusjakso on näyttävä, suoraan sanoen jopa ahdistavan todellinen. Vaikka Orlacs Hände ei aivan caligarimainen painajaisuni olekaan, on siinä riittävästi kieroutunutta tunnelmaa ainakin muutamaan katselukertaan. Karl Freundin ohjaama, Colin Cliven ja Peter Lorren tähdittämä uusintafilmatisointi The Hands of Orlac (1935) on jonkin verran parempi.
Tuotanto: Berolina Film GmbH, Pan Films
Ohjaus: Robert Wiene
Käsikirjoitus: Louis Nerz (Maurice Renardin romaanista)
Kuvaus: Hans Androschin, Günther Krampf
Lavastus: Hans Rouc, Stefan Wessely
Näyttelijät: Conrad Veidt (Paul Orlac), Alexandra Sorina (Yvonne, hänen vaimonsa), Fritz Rasp (Nera), Carmen Cartellieri (Regine), Fritz Strassny (Paul Orlacin isä), Paul Askonas (tämän palvelija), Hans Homma (professori Serral)