”Jeanne d’Arc ei ole kuollut. Hän ei kuole koskaan – sodan runtelemassa maassa, jossa häntä rakastettiin niin paljon, hänen hengessään taistellaan vielä nykyäänkin.”
Samaan aikaan kun Euroopassa riehui suuri sota, koetti Yhdysvallat parhaansa mukaan pysyä siitä erossa. Sotaan haluavia ja sitä vastaan puhuvia riitti monella taholla ja elokuvamaailmakin otti kantaa maailman hulluihin tapahtumiin. Useimmat sotapropagandateoksista ovat tätä nykyä unohtuneet tai jopa kadonneet, mutta vuonna 1916 valmistuneista kolmesta suurteoksesta kaikki ovat edelleenkin edes jossain muodossa saatavana. Kaikkein pahimmin aika on kohdellut Thomas H. Incen tuottamaa Civilizationia, jonka alkuperäisversio muokattiin 1930-luvulla uuteen uskoon, kun taas D. W. Griffithin Suvaitsemattomuus ja Cecil B. DeMillen Orleansin neitsyt ovat tiettävästi edelleen sellaisia, kuin minä katsojat ne aikoinaan saivat nähdä.
Orleansin neitsyt oli kaksi vuotta aiemmin elokuvauransa aloittaneen DeMillen suurin siihen mennessä tekemä elokuva. Sen tekemiseen kiinnitettiin satoja avustajia ja se maksoi huomattavasti enemmän kuin mitä esimerkiksi Griffithin Kansakunnan synty oli maksanut vain reilua vuotta aiemmin. Päätähdiksi kiinnitettiin jo kahdesti yhdessä näytelleet yleisön suuret suosikit Wallace Reid ja Geraldine Farrar ja lopun roviokohtaukseen tuotiin lisää näyttävyyttä kalliilla Handschiegel-väriprosessilla, jonka avulla Jeanne d’Arcia kärventävät liekit saatiin väritettyä punaisiksi. Sijoitukset eivät menneet hukkaan, sillä Orleansin neitsyt oli suuri menestys. Tekijöiden harmiksi sen tuotantokulut olivat kuitenkin niin suuret, etteivät elokuvan tuottaneet tahot päässeet omasta mielestään riittävästi plussan puolelle.
DeMillen suurteos sijoittuu kahdelle eri aikakaudelle, 1400-luvun lopun Ranskaan ja maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Kun nuori englantilaissotilas löytää korsun seinään uponneen ikivanhan miekan, hän kokee ilmestyksen, jossa yli 400 vuotta aiemmin teloitettu Jeanne d’Arc kertoo hänelle ajan olevan kypsä vanhojen syntien sovittamiseen. Pitkänä takaumana kerrottu Jeannen tarina huipentuu nykyaikaan, jossa sotilas ymmärtää olevansa velvollinen toteuttamaan maansa vaatimukset sodankäynnin suhteen, vaikka oman hengen uhalla.
Orleansin neitsyt valmistui aikana, jolloin DeMille ei ollut vielä täysin antautunut kassavirroille ja yleisön kosiskelulle. Toki elokuvassa on monia sittemmin ärsyttävyyksiin vietyjä ohjaajan tavaramerkkejä, mutta kokonaisuus tuntuu vielä kunnianhimoiselta ja riskejä ottavalta. Erityisen vaikuttaviksi koin Orleansin linnakkeen verilöylyn, jossa DeMille vyöryttää sotatapahtumia kuin Griffith Suvaitsemattomuuden Babylonia-jaksossa. Kidutuskammiossa toistetaan edellisvuonna valmistuneen Norsunluukuninkaan valohämyjä ja lopun roviojakson spektaakkelimaisuus on oiva huipentuma Jeannen tarinalle. Vastavuoroisesti monet näyt ja ilmestykset sekä etenkin Ranskan kuninkaan järjestämät loppujuhlat ennakoivat DeMillen tulevia rimanalituksia.
Elokuvaharrastajat ovat jo pitkään arvostelleet Farrarin valintaa pääosaan, sillä tähti oli lähes parikymmentä vuotta liian vanha teini-ikäisen Jeannen rooliin. Itseäni se ei haittaa lähellekään niin paljoa kuin hänen teatraalinen, paatoksellinen näyttelemistyylinsä, jossa jokainen kohtaus tehdään joko railakkaasti yli tai aivan sillä rajalla. Reid sopii hänen vastanäyttelijäkseen romanttisilta avuiltaan, mutta suurta historiallista englantilaissotilasta ei hänestä saa tekemälläkään - siksi näyttelijäseurueesta jäävätkin parhaiten mieleen Hobart Bosworth ja kieroilevaa munkkia esittävä Tully Marshall.
”Ranskan puolesta esiin vedettyä miekkaa ei pidä koskaan laskea käsistään.”
Tuotanto: Cardinal Film Corporation
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Jeanie Macpherson
Kuvaus: Alvin Wyckoff
Lavastus: Wilfred Buckland
Leikkaus: Cecil B. DeMille
Musiikki: William Furst
Näyttelijät: Geraldine Farrar (Jeanne d’Arc), Wallace Reid (Eric Trent), Raymond Hatton (kuningas Kaarle VII), Hobart Bosworth (kenraali La Hire), Theodore Roberts (Gauchon), Charles Clary (Tremouille), James Neill (Laxart), Tully Marshall (munkki)