THE PACE THAT KILLS
1910-luvun alun siirtolaisnaisia varoittavista elokuvista siirryttiin 1920-luvun lopulla jazz-ajan valistuselokuviin ja moraalisaarnoihin. Päättymätön juhliminen, kieltolain kiertäminen ja alati helpottuva huumeiden saatavuus olivat nousseet Amerikassa melkoiseen keskiöön. Flapper-tytöt ja heidän varakkaat poikaystävänsä ottivat elämästä ilon irti ja näitä tarinoita riitti myös elokuviin, joten vastaiskuillekin oli tilausta. John Griffith Wrayn Kokaiini (1923) ja Dorothy Davenportin Punainen kimono (1925) toimivat esikuvina monille myöhemmille teoksille, joita edustaa myös Norton S. Parkerin ja William O’Connorin vuonna 1928 ohjaama The Pace That Kills, huumevalistuselokuva, jota ei ole tiettävästi koskaan esitetty Suomessa.
The Pace That Kills kertoo nuoresta ja naiivista maalaispojasta, Eddiestä (Owen Gorin), joka lähtee suurkaupunkiin paitsi saadakseen työtä, myös löytääkseen sinne kadonneen sisarensa (Florence Dudley). Eddie saa työpaikan ja ihastuu siellä työskentelevään Fannyyn (Virginia Roye). Fanny johdattaa Eddien juhlimisen maailmaan ja ennen pitkää kuvaan astuu myös huumeet, jotka nuorukaisen kauhuksi ovat saaneet otteeseen myös hänen sisarensa.
The Pace That Kills on tehty pienellä budjetilla. Siinä ei ole tähtiä, eikä tekeminen ole muutenkaan suurten studioiden tasoa. Lavasteet ovat niukkoja, kuvallinen ilmaisu latteaa ja välitekstit moralisoivia ja alleviivaavia. Lopputulos on kaikesta huolimatta kohtalainen. Hahmojen henkisen ja fyysisen kunnon rappeutuminen on onnistuneesti toteutettu ja ellei aivan viimeisten hetkien ratkaisut olisi niin melodramaattisia, vaan kaikki olisi viety elokuvan tyylin mukaiseen loppuratkaisuun, olisin kenties valmis antamaan tälle jopa yhden tähden enemmän.
Näyttelijät tekevät sen mikä tehtävissä on. Heistä ainoastaan Eddien äitiä näyttelevä Florence Turner teki pidemmän uran ja senkin pääosin ennen tätä elokuvaa. Valkokankaalla jo vuonna 1907 nähty Turner ei kuitenkaan saa pahemmin esilläoloaikaa, sillä hänen äitihahmonsa tehtävänä on vain kaivata kaupunkiin kadonneita lapsiaan takaisin kotiin. Owen Gorinin tyylistä tulee mieleen Foxilla tähtenä loistanut Charles Farrell, mutta ilman samanlaista karismaa.
The Pace That Kills tehtiin samojen ohjaajien toimesta uudelleen vuonna 1935. Sen enempää se kuin tämä mykkäversiokaan eivät ole jääneet elokuvahistoriaan kuin kuriositeetteina, jotka putkahtelevat aina satunnaisesti esiin vain painuakseen taas unohduksiin. Ainoa mahdollisuus tällaisten elokuvien näkyvyydelle olisi siinä, että joku taho julkaisisi kokoelman mykkäkauden valistuselokuvia. Näin tuskin tulee käymään.
Tuotanto: Willis Kent Productions
Ohjaus: William A. O'Connor, Norton S. Parker
Käsikirjoitus: ei tietoa
Kuvaus: Ernest Laszlo
Leikkaus: Edith Wakeling
Välitekstit: Ruth Todd
Näyttelijät: Owen Gorin (Eddie Bradley), Thelma Daniels (Mary Jane), Florence Turner (rva Bradley), Florence Dudley (Grace Bradley), Harry Todd (Caleb-setä), Virginia Roye (Fanny)
Kesto: 64 min.
Ensi-ilta: joulukuu 1928 / ---