PAHOLAISEN SURUT
”Annoin sinulle mahdollisuuden… ja toimit kuten kaikki muutkin typerykset…”
Kun rahapulasta kärsivä kriitikko lupaa myydä sielunsa paholaiselle, saapuu kuin taikaiskusta hänen ovelleen kaukaisen sedän hyvä ystävä, joka kertoo sedän jättäneen merkittävän perinnön sukulaiselleen. Vastakkaisessa vuokra-asunnossa odottava tyttöystävä saa jäädä miehen sännätessä maailman iloihin. Illuusio ei kuitenkaan kestä kuin tovin ja kauniin kreivittären kanssa naimisiin päätynyt mies huomaa elämänsä olevan rikkauksista huolimatta kurjempaa kuin koskaan.
Vuoden 1926 kahdesta Faustin legendaa kertovasta elokuvasta tuntemattomampi ja F. W. Murnaun saksalaisklassikon rinnalla myös huomattavasti vaatimattomampi Paholaisen surut ei lukeutunut ohjaajansa D. W. Griffithin lempielokuviin. Hänen kerrotaan alun perin olleen Marie Corellin romaanin filmaamista vastaan ja kun hän lopulta otti sen toteutettavaksi, lopputulos oli kaukana hänen parhaista elokuvistaan. Kaiken lisäksi Griffith oli ylittänyt budjetin reilusti, joten tuotantoporras otti elokuvan viimeisteltäväkseen ja työsti sen esityskuntoon ohjaajan näkemyksistä välittämättä. Lopputulos ei miellyttänyt sen enempää yleisöä kuin kriitikoitakaan ja vaikka Griffithin oli tarkoitus tehdä Famous Players-Laskylle vielä yksi elokuva, sitä ei koskaan tullut. Griffithin sopimus purettiin ja hänen oli etsittävä uusi tuottaja elokuvilleen.
Olisi liian helppoa väittää, että Paholaisen surut valmistui väärään aikaan ja väärään paikkaan. Amerikkalainen elokuva eli suurta nousukauttaan jazztyttöjen ja gangstereiden odottaessa kulman takana esiinmarssiaan. Saksalaisen elokuvan vaikutukset ulottivat lonkeronsa Hollywoodiin, joka alkoi kaiken lisäksi kurkotella kohti äänielokuvaa. Mikään näistä ei kuitenkaan selitä Griffithin epäonnistumista, sillä Paholaisen surut osoittaa, kuinka eksyksissä Griffith oli jättimäisin harppauksin kehittyvän elokuvakerronnan kanssa.
Vanhoja hyveitä korostava kertomus ulkokultaisen onnen tavoittelemisesta ja rikkauksien kautta oman minuutensa hävittämisestä ei ole välttämättä ollut tuohon aikaan kaikkein kiinnostavin, mutta asiansa osaavan tekijän käsissä siitä olisi saanut aivan kelvollisen elokuvan aikaiseksi. Griffith ei tässä onnistu, sillä hän kadottaa köyhyydessä elävät päähenkilönsä jo ensi metreillä, eikä saa heidän keskinäisiin väleihinsä mitään tuntumaa. Yksin jätetty Mavis (Carol Dempster) ei tunnu kärsivän kohtalostaan juuri sen enempää kuin mitä Geoffrey (Ricardo Cortez) iloitsevan menestyksestään. Ainoa jakso, jossa Griffith osoittaa edelleen olevansa mestari, nähdään Mavisin yrittäessä tavoittaa Geoffreyä tämän ajaessa pois uuden ystävänsä kanssa. Adolphe Menjoun tyylikkäästi esittämää paholaista olisi voinut hyödyntää paljon enemmän ja Lya De Puttin esittämä prinsessa jää hahmona hyvin pinnalliseksi ja etäiseksi.
Elokuvan parasta antia onkin sen ulkoasu. Näyttävät yökerhot ja kurjuutta henkivät vuokra-asunnot sekä rikkaiden leikkikenttinä toimivat palatsit ja rakastavaisten kotikorttelit ovat Griffithiä parhaimmillaan ja tuovat mieleen hänen suurimmat elokuvansa. Tehosteissakaan ei ole valittamista ja sekä paholaisen ilmaantuminen että lopun varjoleikit, jossa sielunvihollinen ajaa Geoffreyä takaa, ovat ihastuttavia. Lähikuvia käytetään runsaasti, mutta ei missään nimessä liikaa. Liikkuva kamera ei ole Griffithiä lumonnut, vaan ohjaaja on keskittänyt tarmonsa huolella sommiteltuihin kuviin ja kohtausten jatkuvuuteen, missä hän on onnistunut vaihtelevasti.
Paholaisen surut on elokuva, joka lupaa enemmän kuin mihin sen rahkeet riittävät. Visuaalinen vaikuttavuus ei riitä, sillä kerronta on kuin tervassa tarpomista ja hyvistä lähtökohdista ponnistava tarina hengetön ja yhdentekevä. Kun nimivahva näyttelijäryhmäkään ei saa Dempsteriä lukuun ottamatta mitään unohtumatonta aikaan, jää tästä väkisinkin pettynyt ja tyhjä olo.
Tuotanto: Famous Players-Lasky
Ohjaus: D. W. Griffith
Käsikirjoitus: Forrest Halsey (Marie Corellin romaanista)
Kuvaus: Harry Fischbeck, Arthur de Titta
Lavastus: Norman Bel Geddes, Charles M. Kirk
Leikkaus: Julian Johnson, James Smith
Musiikki: Hugo Riesenfeld
Tehosteet: Fred Waller Jr.
Välitekstit: Julian Johnson
Näyttelijät: Ricardo Cortez (Geoffrey Tempest), Carol Dempster (Mavis Claire), Adolphe Menjou (prinssi Lucio de Rimanez), Lya De Putti (prinsessa Olga Godovsky), Ivan Lebedeff (Amiel), Marcia Harris (vuokraemäntä), Lawrence D’Orsay (lordi Elton)