- I'm desperate! I love him - you don't and he doesn't really love you. He's too old for you.
- He isn't too old for me - - but you're too old for him.
Viihde- ja urheilumaailmaan tai niiden välittömään ympäristöön sijoittuvat ihmissuhdedraamat olivat suuressa suosiossa läpi 1920-luvun. Olipa kyseessä sitten amerikkalaisen jalkapallon maailma, teatteri, yökerho tai vaikkapa sirkus, ne saivat luvan toimia suurten tunteenpurkausten alttareina. Näihin oli mieltynyt erityisesti saksalainen E. A. Dupont, jonka kuuluisimmat mykkäelokuvaohjaukset sijoittuivat kaikki suurten yleisömagneettien keskelle: Varieteessa (1925) hän kuvasi kolmen suositun, huvipuistossa esiintyvän trapetsitaiteilijan välisen draaman, Moulin Rougessa (1928) triangeli syntyi keskellä pariisilaista viihdekeskusta. Myös Dupontin viimeinen mykkäelokuva, Moulin Rougen tavoin Englannissa valmistunut Yökahvila Piccadilly sijoittuu huvielämän sydämeen.
Lontoon suosituin yökerho Piccadilly Club on Victor Smilesin (Cyrill Ritchard) ja Mabel Greenfieldin (Gilda Gray) valtakunta. Tai niin ainakin tanssin kautta tähteyteen noussut Victor luulee, mutta Mabel on pelannut koko ajan korttinsa toisin. Hän on heittäytynyt yökerhon omistajan Valentine Wilmotin (Jameson Thomas) syliin ja lopulta Victorin ja Mabelin tiet eroavat. Uuden parin onni ei kestä kuitenkaan kauan, sillä Valentine on iskenyt silmänsä keittiössä työskentelevään kiinalaisneitoon Shoshoon (Anna May Wong).
Englantilainen pidättyvyys ja eleganssi hallitsevat draamaa, joka valtameren takana olisi todennäköisesti ollut paljon räiskyvämpi ja melodramaattisempi. Pidän enemmän amerikkalaisesta tyylistä, mutta Dupontin lähestymistavassa on silti jotain kiehtovaa – aivan kuten Moulin Rougessakin oli. Hän ohjaa hyvin näyttelijöitä ja kasvattaa draamaa varmaotteisesti, ilman kiiruhtamista. Hahmot saavat kelvollisesti tilaa ja vaikka ne eivät tälläkään kertaa muodostu kovin syvällisiksi, ovat ne silti riittävän aitoja ja uskottavia tarinaa varten. Lopun juonenkäänteet ovat onnistuneita, mutta D. W. Griffithin Katkenneita kukkasia (1919) mukailevat viime hetket tuntuvat teennäisiltä.
Kotimaansa jo vuosia aiemmin jättänyt Dupont ei ole yrittänytkään hylätä juuriaan ja tämänkin elokuvan toteutuksessa on paljon saksalaisia viitteitä. Kamera liikkuu studioon luodun Lontoon kaduilla täysin kahleitta, valojen ja varjojen leikki on paikka paikoin todella vaikuttavaa ja loppuhuipentumassakin on ripaus saksalaista lohduttomuutta. Tehosteiden kanssa ei mässäillä ja ainoastaan muutamassa kohtaa Dupont innostuu siirtelemään kameraa ilman varsinaista syytä, kun samaan lopputulokseen olisi päästy onnistuneesti leikkaamallakin.
Yökahvila Piccadilly menestyi loistavasti ja nosti myös Anna May Wongin kansainväliseen tähteyteen. Elokuvauransa jo teini-ikäisenä aloittanut Wong vangitsee katsojan huomion jokaisessa kohtauksessa ja kamera suorastaan palvoo jokaista hänen liikettään. Hän on yhtä aikaa sekä viaton että viettelevä, lapsellinen ja laskelmoiva – nainen, joka on valmis ottamaan kenet tahansa miehen ja heittämään tämän laidan yli sen jälkeen, kun on käyttänyt tämän loppuun. Jameson Thomas on roolissaan väritön, mutta isoimmilla kirjaimilla alkuteksteissä esiintyvässä Gilda Grayssä on sen sijaan hahmonsa vaatimaa tyyliä ja vetovoimaa. Charles Laughton esiintyy alkujuhlien juopuneena, lautasten likaisuudesta valittavana asiakkaana.
Tuotanto: British International Pictures Ltd. (BIP)
Ohjaus: Ewald André Dupont
Käsikirjoitus: Arnold Bennett
Kuvaus: Werner Brandes
Lavastus: Alfred Junge
Näyttelijät: Gilda Gray (Mabel Greenfield), Anna May Wong (Shosho), James Thomas (Valentine Wilmot), Cyrill Ritchard (Victor Smiles), King Ho Chang (Jim), Hannah Jones (Bessie), Charles Laughton (juopunut asiakas)