PIETARIN VIIMEISET PÄIVÄT
Sankt Petersburgin loppu
Neuvostoelokuvan suuriin teoksiin lukeutuva Pietarin viimeiset päivät valmistui lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin, aivan kuten Sergei Eisensteinin huomattavasti laajempaa kannatusta nauttiva Lokakuukin (1928). Pietarin ohjaaja, kolmekymmentäneljävuotias Vsevolod Pudovkin oli herättänyt suurta ihastusta hienolla, vuoden 1905 vallankumouksen tapahtumia käsittelevällä elokuvallaan Äiti (1926), jonka menestyksen myötä hän oli noussut Eisensteinin rinnalle neuvosto-ohjaajien eturiviin.
Pietarin viimeiset päivät oli suuri haaste ohjaajalleen, joka suunnittelikin elokuvasta melkoista järkälettä. Sen oli ensi alkuun tarkoitus olla kaupungin historiaa kahden vuosisadan ajalta käsittelevä suurelokuva, tämän ajatuksen Pudovkin oli saanut kuvaajaltaan Anatoli Golovnjalta. Vaikka ohjaaja itse olikin erittäin innostunut moisesta historiallisesta elokuvasta, eivät kaikki muut työryhmässä olleet samaa mieltä. Eniten harasi vastaan käsikirjoittaja Nathan Zarhi, jonka mielestä elokuvan käsittelemää ajanjaksoa oli supistettava reilusti. Lopulta Pudovkin taipui samaan ajatukseen ja kaksisataa vuotta kattava ajanjakso supistui muutamaan vuoteen.
Elokuva alkaa maaseudulta. Köyhään maalaistaloon syntyy lapsi, jonka seurauksena koko lapsikatraan ruokkiminen käy perheelle mahdottomaksi. Niinpä vanhimman pojan on lähdettävä etsimään työtä kaupungista. Hän saapuu Pietariin, mutta elämä ensimmäisen maailmansodan aaton suurkaupungissa on kuitenkin varsin vaikeaa. Monien välikohtausten seurauksena nuorukainen tempautuu mukaan tapahtumiin, jotka johtavat vallankumoukseen ja Neuvostoliiton syntyyn.
Pudovkin oli neuvostomestareista kaikkein yksilökeskeisin ohjaaja ja niinpä hänen toteutuksensa vallankumouksen tapahtumista poikkeaa Eisensteinin vastaavista jo peruslähtökohdiltaan. Siinä missä Eisenstein käytti elokuvassaan mestarillisesti valtaisia kansanjoukkoja, kuvasi Pudovkin tapahtumia päähenkilön kautta – keino on tuttu ohjaajan muistakin elokuvista. Äidissä vallankumouksen airueeksi kasvaa Vera Baranovskajan tulkitsema nimihahmo, teoksessa Myrsky yli Aasian (1928) mongolitalonpoika edustaa koko sorrettua kansaansa. Pietarissa keskeisiä hahmoja on kolme: Baranovskajan esittämä perheen äiti, Aleksandr Tšistjakovin työläinen sekä Ivan Tšuveljovin hienosti tulkitsema talonpoika, joka elokuvan edetessä kasvaa huomaamaan kansan kärsimät vääryydet.
Elokuvan alussa nuorukainen on alempiarvoisuutta tunteva kansalainen, joka on suurkaupungissa kuin kala kuivalla maalla. Hän oppii yhteiskunnan pelisäännöt nopeasti, mutta karvaasti: Lebedevin tehtaalla on lakkoiltu ja naiivina maalaispoikana hän liittyy rikkureihin työtä saadakseen. Viranomaisten kysellessä tietoja lakkolaisista, nuorukainen paljastaa auliisti kaiken, jonka seurauksena lakkojohtajat pidätetään. Nuorukainen ymmärtää erheensä liian myöhään, mutta yrittää kuitenkin puhua lakkojohtajat vapaiksi. Poliisiasemalla syntyy käsirysy ja nuorukainen heitetään selliin.
Seuraavana yönä saapuu tieto Venäjän liittymisestä ensimmäiseen maailmansotaan. Tällöin nuorukainen, joka todennäköisesti olisi päätynyt vankilaan, onkin jälleen maalleen käyttökelpoinen. Hänet lähetetään ensimmäisten joukossa rintamalle, etulinjaan ja siellä, mutaisissa juoksuhaudoissa, ruumiskasojen keskellä rämpiessään hänen silmissään alkaa paistaa viha ja katkeruus koko systeemiä kohtaan. Hän tietää olevansa vain arvoton pelinappula ylempiarvoisten, Pudovkinin kasvottomiksi kuvattujen sotapäälliköiden silmissä.
Kuten neuvostoelokuvat yleensäkin, myös Pietarin viimeiset päivät on kokonaisuutena erittäin korkeatasoinen teos, joka ihastuttaa kaikilla osa-alueilla. Golovnjan kuvaus on voimakasta ja otokset uneliaalta maaseudulta, kaoottisesta pääkaupungista ja lohduttomista työläiskommuuneista aina Lebedevin tehtaan ala-arvoisiin työolosuhteisiin ovat tarkkoja ja todenmukaisia. Armottomimmillaan Pietari esittäytyy hieman yli kymmenminuuttisessa sotajaksossa, jonka kohtaukset kaatosateessa, mudan ja ruumiiden keskellä taistelevista sotilaista saavat amerikkalaiset virkaveljensä tuntumaan hellyttäviltä kioskitarinoilta. Jakson tehoa lisäävät Pudovkinin leikkaukset pörssiin (jossa kapitalistit käyvät omaa taisteluaan olemassaolonsa ja elinkeinonsa puolesta) ja myöhemmin väliaikaishallitukseen (hienoja illallisia ja juhla-asuja). Tällaisia rinnakkainasetteluja voi toki pitää yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta lapsellisesti alleviivaavina, mutta ne tehostavat elokuvan tapahtumia ja sanomaa erinomaisesti. Loppua kohden kerronnan vauhti kiihtyy hieman tarpeettomasti ja itse lopullisen vallankumouksen taistelut jäävät lilliputtimaisen pieneksi osaksi laajaa kokonaisuutta. Toisaalta, Eisenstein kuvaa niitä tahollaan sitäkin intensiivisemmin, joten Pudovkinin ei enää tarvitse niihin perehtyä.
Pietarin viimeiset päivät on jäänyt täysin syyttä Eisensteinin Lokakuun varjoon. Se ei ole kenties yhtä näyttävä, saati monimutkainen, mutta pikkuvioistaan huolimatta se on erittäin vaikuttava ja ihailtavalla ammattitaidolla toteutettu näkemys vallankumouksen tapahtumista ja taustoista. Rinnakkaiselokuvina nämä kaksi suurteosta täydentävät toisiaan loistavasti.
Tuotanto: Mežrabpom-Rus
Ohjaus: Vsevolod Pudovkin
Käsikirjoitus: Nathan Zarhi
Kuvaus: Anatoli Golovnja
Lavastus: Sergei Kozlovski
Musiikki: Vladimir Jurovski
Näyttelijät: Ivan Tšuveljov (talonpoikaisnuorukainen), Aleksandr Tšistjakov (työläinen), Vera Baranovskaja (hänen vaimonsa), V. Obolenski (Lebedev, tehtailija), Vsevolod Pudovkin, Vladimir Fogel (saksalaisia upseereja)