PIKKUVELI
Pikku veli
Harold Hickory on Hickoryvillen pikkukylässä sheriffinä toimivan Jim Hickoryn nuorin poika. Toisin kuin apulaissheriffeinä toimivat karskit veljensä, on Harold ujo ja hento, eikä häntä ole liialla rohkeudellakaan pilattu. Lisävaivanaan Haroldilla on naapuritilan kiusanhenki Hank Hooper, joka inhoaa Haroldia koko öykkärimäisen sydämensä pohjasta.
Eräänä päivänä Hickoryvilleen saapuu professori Powersin ihmelääkettä kaupitteleva ryhmä. Sheriffi Hickory ajaa ryhmän pois kaupungista, mutta pian huomataan, että vieraiden mukana on poistunut sheriffin hallussa ollut kaupungin kassakin. Koska syyllisiä ei löydetä, siirtyy syyttävä sormi osoittamaan sheriffiä. Tässä vaiheessa Harold astuu kuvaan, sillä vain hän pystyy puhdistamaan perheensä nimen ja pelastamaan isänsä mahdolliselta hirttotuomiolta.
Amerikkalainen mestarikoomikko Harold Lloyd muistetaan parhaiten elokuvistaan Turvallisuus viimeiseksi! (1923) ja Keltanokka (1925). Tähden oma lempilapsi oli kuitenkin vuonna 1927 valmistunut Pikkuveli, teos, jossa hän jalosti itsensä ja pelkojensa voittamisen teeman huippuunsa. Pikkuveli oli myös Lloydin kallein mykkäelokuva ja suuritöinen tuotanto muutenkin: ohjaajana aloittanut Lewis Milestone joutui jättämään leikin kesken sopimusongelmien takia ja tilalle kiinnitetty Ted Wilde sairastui ennen kuvausten loppua. Lloyd hälytti paikalle Frank Nealin ja J. A. Howen, jotka luotsasivat elokuvan maaliin. Ilman Lloydin määrätietoista otetta Pikkuveljestä olisi voinut tulla todellista sekamelskaa, nyt ohjaajanvaihdoksia on kuitenkin mahdotonta nähdä.
Lloyd oli esitellyt arkajalkateemansa jo elokuvassa Miehuutta, rohkeutta ja karskeja miehiä (1922) ja kehitellyt sitä myöhemmissä teoksissaan, mutta ei koskaan samanlaisella varmuudella ja kekseliäisyydellä kuin Pikkuveljessä. Tällä kertaa hänen hahmolleen ei riitä ainoastaan ihailemansa tytön sydämen valloittaminen, vaan vaakalaudalla ovat myös oma kunnia (lääkeseurue on nöyryyttänyt Haroldia koko kylän nähden) sekä koko perheen maine, isän henkeä unohtamatta. Haroldin rooli Hickoryvillen kaaoksen selvittämisessä on yhtä tärkeä kuin Richard Barthelmessin osa Henry Kingin komeassa Sukunsa sankarissa (1921). Tämä ei ole sattumaa, sillä Sukunsa sankari oli yksi Lloydin suosikkielokuvista ja tähän teokseen Pikkuveli myös vahvasti tukeutuu. Toinen Pikkuveljen inspiraationa ollut teos on nykypäivänä tuntematon The White Sheep (1924).
Chaplin ja Keaton olivat esittäneet elokuvissaan paikoin rankkojakin epäkomediallisia aineksia, mutta Lloyd oli keskittynyt tähän mennessä peilaamaan aikakautensa tapahtumia, eikä tuntenut tarvetta synkistelyyn. Pikkuveljessä on kuitenkin kaksi kohtausta, jotka poikkeavat tyystin koomikon aiemmasta linjasta: sheriffi Hickorya hirsipuuhun kuljettava lynkkausjoukko sekä voimamies Sandonin kanssa käyty lopun yhteenotto, jossa Harold taistelee leijonan lailla moninkertaisesti häntä suurempaa ja vahvempaa vihollista vastaan.
Elokuvan rytmitys on tarkkaa, kerronta tasapainoista ja monet sen komediajaksoista lukeutuvat Lloydin parhaisiin. Pitkien komediajaksojen välille on kehitelty lyhyempiä vitsejä, jotka pitävät katsojan mielenkiinnon ja vireystason sopivan korkealla. Ydintarinana toimii taitavasti luotu draama, jossa kehitellään huolellisesti niin tarinan päähahmoja kuin tapahtumiakin. Yhtäällä Lloyd kumartaa Keatonin suuntaan (alkupuolen keksinnöt), toisaalla hän tavoittaa Chaplinin herkkyyden ja hellyyden. Elokuvan kohokohtiin lukeutuvassa kohtauksessa Harold tunnustaa rakkaalleen olevansa pelkuri: tämä tuokio kiteyttää koko Harold Lloydin silmälasihahmon olemuksen mestarillisesti ollen aivan yhtä suuri valkokangashetki kuin Chaplinin Kulkurin kuuluisa yksinseisonta Kultakuumeen (1925) mainarikapakassa.
Pikkuveli on komea teos myös ulkoasultaan, aivan Kultakuumeen ja Keatonin epookkien tasoa. 1900-luvun vaihteen amerikkalaisen pikkukaupungin yleisilme ja ilmapiiri on saavutettu hienosti. Lloydin hovikuvaajana vuosia toimineen Walter Lundinin panos elokuvan onnistumisessa ei ole vähäinen, niin komeaa jälkeä hän on saanut aikaiseksi. Näyttävä, hissillä toteutettu puuhun kiipeämiskohtaus on saattanut hyvinkin innostaa Frank Borzagea, jonka elokuvassa Seitsemännessä taivaassa (1927) Janet Gaynorin esittämä Diane nousee ensimmäistä kertaa Chicon (Charles Farrell) kattohuoneistoon pitkän kamera-ajon saattelemana. Lopun yhteenotto laivalla puolestaan ennakoi Universalin 1930-luvun kauhuklassikoiden valaisuratkaisuja ja tunnelmia.
Lloydin monivuotiselle vastanäyttelijälle Jobyna Ralstonille Pikkuveli jäi viimeiseksi yhteistyöksi koomikon kanssa. Näiden jäähyväisten vuoksi tuntuukin siltä, että Lloydin ja Ralstonin kemiat toimivat Pikkuveljessä vielä astetta paremmin kuin heidän aiemmissa yhteisissä töissään. Sivuosien esittäjistä parhaiten mieleen jäävät Hickoryn perheen lainvalvojat Walter James (Jim), Leo Willis (Leo) ja Olin Francis (Olin). Eikä sovi unohtaa hauskaa pikku Chicago-apinaa, jonka avustuksella Lloyd luo nerokkaan kohtauksen lopun laivajaksoon.
Elokuvan loistavasta menestyksestä huolimatta Lloyd ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, sillä kalliit tuotantokustannukset verottivat lopullista voittoa. Pian ensi-iltakierroksen jälkeen hän vetikin elokuvansa markkinoilta yli 30 vuodeksi. Lloydin elokuvalle asettama panna alkoi hellittää vasta 1960-luvulla, jonka jälkeen se on kiertänyt maailmaa osoituksena Harold Lloydin suurenmoisesta taidosta tehdä elokuvia.
Tuotanto: The Harold Lloyd Corporation
Ohjaus: Ted Wilde (sekä Lewis Milestone, J. A. Howe, Frank Neal)
Käsikirjoitus: John Grey, Ted Wilde, Thomas J. Crizer, Lex Neal, Howard J. Green
Kuvaus: Walter Lundin
Lavastus: Liell K. Vedder
Leikkaus: Allen McNeil
Näyttelijät: Harold Lloyd (Harold Hickory), Jobyna Ralston (Mary Powers), Walter James (Jim Hickory), Leo Willis (Leo Hickory), Olin Francis (Olin Hickory), Constantine Romanoff (Sandoni), Eddie Boland (“Flash” Farrell), Ralph Yearsley (Hank Hooper), Frank Lanning (Sam Hooper)