POHJALAISIA
Pohjalaiset
”Pohjanmaalla eletään lähempänä Jumalaa ja multaa kuin muualla, sillä täällä eroittaa vain kapea viiva taivaan maasta. Siellä joet virtaavat pieninä ojina, mutta voivat tulvia laajoiksi kuin meri. Siellä ihmiset ovat suuria hyvässä, mutta myös voimakkaita pahassa, ja tyynen kuoren alla palaa tuhoava tuli.”
Kun puhumme 1800-luvun puolivälin Pohjanmaasta, puhumme hurjista häjyistä, kieroista vallesmanneista, puukkojunkkareista, tappeluista ja laittomuuksista. ”Suomen Villiksi Länneksi” toisinaan nimetystä Pohjanmaasta on tehty monia elokuvia, joista edelleen paras taitaa olla Ilmari Unhon ohjaama Härmästä poikia kymmenen (1950). Ensimmäiset elokuvanäkemykset menneen vuosisadan tapahtumista ja ilmapiiristä tehtiin jo mykkäkaudella, kun ensin Konrad Tallroth ohjasi Suursalon häät (1924). Seuraavana vuonna ensi-iltansa sai Jalmari Lahdensuon Pohjalaisia, aiemmin jo näyttämöllä menestynyt teatterikappale, joka sai lisäpotkua Leevi Madetojan suositusta oopperasta (1924).
Vuosi 1925 oli kansainvälisen elokuvan kentällä huikea, valmistuivathan tuolloin mm. Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, Chaplinin Kultakuume, Niblon Ben-Hur, Stroheimin Ahneus, Pabstin Iloton katu, Dreyerin Kunnioita vaimoasi ja monet muut kuolemattomat klassikot. Suomessa tuotanto jäi sen sijaan laihaksi: kolmen dokumenttielokuvan lisäksi maassamme tuotettiin ainoastaan kaksi näytelmäelokuvaa, Erkki Karun ohjaama Suvinen satu ja Lahdensuon Pohjalaisia. Siinä missä Suvinen satu sai osakseen ristiriitaisen vastaanoton, osoittautui Pohjalaisia menestykseksi niin katsojien kuin kriitikoidenkin tahoilla.
1800-luvun puolivälille sijoittuvan elokuvan päähenkilöt ovat Harrin kartanon kaunis tytär Maija (Kaisa Leppänen) ja hänen kihlattunsa Hangan Antti (Einar Rinne). Alkuteksteissä ennakoitu ”tyynen kuoren alla palava tuli” leimahtaa, kun kylän juoppo suutari (Kyösti Salomaa) vihjailee Antille tämän rakastetun synnyttävän äpäriä maailmaan, jonka seurauksena Antti heittää suutarin ikkunasta ulos. Paikkakunnan ilkeä vallesmanni (Thorild Bröderman) pistää Antin pahoinpitelystä vankilaan, mikä synnyttää vastalauseita kylän asukkaissa. Suurimpana lankonsa puolestapuhujana toimii paikkakunnan väkevin mies, Jussi (Oiva Soini), jonka kanssa vallesmannilla on erityisen huonot välit.
Pohjalaisia perustuu Artturi Järviluoman käsikirjoittamaan teatterinäytelmään ja hän on ollut tekemässä myös elokuvaversiota. Näytelmä ei ole minulle tuttu, mutta ainakin elokuvaversio olisi kaivannut supistamista niin tapahtumien kuin hahmokavalkadinkin osalta. Vaikka tarina kulkeekin alusta loppuun varsin mukavasti ja ilman suurempia kompasteluja, rönsyilee se välillä sinne tänne ja paikka paikoin tuntuu siltä, että joitain kohtauksia olisi voinut jättää kokonaisuuden selventämiseksi syrjään. Henkilöitä on puolestaan niin paljon, ettei läheskään kaikille ole pystytty antamaan riittävästi esilläoloaikaa ja niinpä heidän asemansa – olipa se keskeinen tai ei – jää hieman hataraksi. Hyvä esimerkki tästä on kieron kriivarin hahmo, johon olisin mielelläni tutustunut enemmänkin. Entäpä sitten suutari, nyt hän jää juopoksi suunsoittajaksi, jonka syytökset Maijan kevytkenkäisyyteen tuntuvat perusteettomilta. Välitekstejä on alkupuolella varsin runsaasti, mutta loppua kohden niiden määrä vähenee.
Teatterissa pitkän ja menestyksekkään uran tehnyt Jalmari Lahdensuo ei ollut elokuvamiehiä, mutta on saanut siitä huolimatta varsin komeaa jälkeä aikaiseksi. Teatterin vaikutukset ovat selkeästi nähtävillä, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi ja katsojan on helppo heittäytyä elokuvan tunnelmaan. Lahdensuo rikkoo sisätilojen luoman ahtauden ja pysähtyneisyyden tunnelman viemällä kameran hanakasti ulkoilmaan ja antaa näin puheenvuoron myös Pohjanmaan luonnolle ja lakeuksille. Erkki Karun hengessä kuvatut kansallisromanttiset otokset maaseudusta sen kimaltelevine jokineen ja tuulessa huojuvine viljantähkineen ovatkin elokuvan komeinta antia. Voimakkaassa loppuratkaisussa pohjalainen veri kuohahtaa peruuttamattomasti ja mieleenpainuvasti.
Koskenlaskijan morsiamessa (1923) varsin jäykästi esiintynyt Oiva Soini on tällä kertaa mies paikallaan. Hänen näyttelemisensä on kieltämättä edelleen varsin korostettua, mutta tähän elokuvaan tuo tyyli sopii mitä mainioimmin ja varsinkin voimakkaassa loppukohtauksessa Soini on parhaimmillaan. Einar Rinne on hänen täydellinen vastakohtansa, hillitty ja vähäeleinen, mutta ei huono hänkään. Heikoimmin käy taas kerran elokuvan naisille (Kaisa Leppänen, Aino Lohikoski), jotka ovat kyllä tarinan suhteen välttämättömät, mutta eivät saa kuitenkaan mitään merkittävää tehtäväkseen. Mimmi Lähteenoja on oma varmaotteinen itsensä ja hänen esittämänsä monologi hauska. En yleensä pidä Yrjö Somersalmen liioitellusta näyttelemisestä, mutta tällä kertaa hänkin onnistuu kelvollisesti.
Elokuvantekijät tiesivät aiheen kiinnostavan suurta yleisöä, joten sen suuri suosio tuskin yllätti ketään. Elokuva ei ole kuitenkaan täysin kestänyt aikaa ja etenkin rönsyilevä kerronta saattaa tuntua nykykatsojasta häiritsevältä. Lahdensuon pestaamista ohjaajaksi ei sovi moittia, mutta väkisinkin tulee mieleen, millaista jälkeä olisi tullut vaikkapa tuotannonjohdossa toimineen Erkki Karun käsittelyssä. Pohjalaisia palasi valkokankaalle äänielokuvaversion myötä kymmenen vuoden päästä (O: Yrjö Norta ja Toivo Särkkä).
Tuotanto: Suomi-Filmi
Ohjaus: Jalmari Lahdensuo
Käsikirjoitus: Artturi Järviluoma (oman näytelmänsä pohjalta)
Kuvaus: Frans Ekebom
Lavastus: Martti Tuukka
Näyttelijät: Simo Kaario (Erkki Harri), Oiva Soini (Jussi Harri), Kaisa Leppänen (Maija Harri), Einar Rinne (Martti Hanka), Ilmari Unho (Heikki Hanka), Aino Lohikoski (Liisa), Mimmi Lähteenoja (Kaisa), Lauri Rautala (Salttu), Thorild Brödeman (vallesmanni), Hemmo Airamo (kriivari), Yrjö Somersalmi (Karjanmaan Köysti), Martti Tuukka (pappi), Kyösti Salomaa (suutari), Hannes Närhi (Kaappo)
Lähdemateriaali ja kuvat: KAVI (DVD)