POMPEJIN VIIMEISET PÄIVÄT
Pompeijin kaupunki viimeisinä hetkinään ennen Vesuviuksen tuhoisaa purkausta vuonna 79 jKr. Hyväsydäminen aatelismies Glaucus ostaa sokean Nidian orjakseen nähtyään tämän joutuneen omistajansa pahoinpitelemäksi. Kiitollinen Nidia rakastuu uuteen isäntäänsä, jonka sydän on kuitenkin varattu kauniille Jonelle. Jonea ihailee myös ylipappi Arbace, joka huijaa epätoivoista ja rakkaudessaan riutuvaa Nidiaa antamaan Glaucukselle myrkkyä raivatakseen tämän tieltään. Hirveän erehdyksen tehnyt Nidia saa kuitenkin lopulta mahdollisuuden sovittaa erheensä.
Varhaisen italialaisen elokuvan suuriin nimiin lukeutuneen Mario Caserinin ohjaama Pompejin viimeiset päivät valmistui aikana, jolloin nuoren elokuvataiteen tunnetuimmat nimet muualla maailmassa olivat vasta oppineet käsittelemään muutamien kelojen mittaisia teoksiaan. Italialaisten elokuvantekijöiden kunnianhimoiset mammuttielokuvat herättivät suurta ihailua kaikkialla ja toimivat suunnannäyttäjinä muulle elokuvamaailmalle osoittamalla todeksi pitkän elokuvan menestymismahdollisuudet. Elokuvantekijät ympäri maailmaa tutkailivat näitä italialaisteoksia innolla, eikä aikaakaan, kun muut maat seurasivat perässä ja elokuva alkoi ottaa viimeisiä askeleitaan kohti lopullista, tunnettua muotoaan.
Pompejin viimeiset päivät sijoittuu tämän kehityksen risteykseen. Se liikkuu toteutukseltaan jossain teatterin ja elokuvan välimaastossa, joiden ero ei ollut vielä tuohon aikaan kovinkaan huomattava. Valtaosa elokuvan kohtauksista on kuin suoraan teatterinäyttämöltä, sen kuvallinen ilmaisu on yksinkertaista ja aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta elokuva koostuu ainoastaan yleis- ja kokokuvista. Kamera seisoo järkähtämättömänä paikoillaan tallentaen pitkiä ja viipyileviä otoksia, jotka liittyvät toisiinsa yksinkertaisen leikkauksen avulla. Mielenkiintoista ja monia myös varmasti häiritsevää on se, että kohtaukset selitetään katsojille välitekstien avulla etukäteen. Kokemattoman elokuvayleisön ei oletettu välttämättä osaavan hahmottaa kaikkea näkemäänsä, joten tällä tavoin varmistettiin, ettei katsojalle jäänyt tapahtumien suhteen mitään epäselvää. Elokuvien kehittyessä moisesta keinosta kuitenkin luovuttiin pian. Pompejin viimeiset päivät saattaakin olla juuri näiden seikkojen vuoksi melkoinen haaste tällaiseen elokuvaan tottumattomalle.
Täyttä teatteria elokuva ei kuitenkaan ole, vaan siinä on käytetty hetkittäin yllättävän moderneja ratkaisuja, jotka elävöittävät ja piristävät kerrontaa. Kohtauksessa, jossa Nidia saa tietää Glaucuksen ja Jonen suhteesta, on käytetty symboliikkaa varsin onnistuneesti. Ylipappi Arbacen valehdellessa Jonelle Glaucuksen viettävän aikaansa temppelineitojen käsivarsilla, kuva jakautuu kahtia näyttäen valheen ja Jonen reaktion samanaikaisesti. Loppuhuipentuma, kaupungin tuhoutuminen tulivuoren purkauksessa, on yksinkertaisista tehosteistaan huolimatta myös varsin mallikelpoisesti toteutettu. Kun edellä mainittujen tehokeinojen listaan lisätään vielä loppuun sijoitettu gladiaattorinäytös ja kauttaaltaan yllättävän hillityt näyttelijäsuoritukset, ei ole ihme, että elokuva teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen.
Yhdeksänkymmentä vuotta on kuitenkin pitkä aika, eikä Pompejin viimeiset päivät ole täysin sitä kestänyt. Nykykatsojalle se esittäytyy auttamattoman vanhanaikaisena ja kömpelönä elokuvana, jolla tuskin on paljoakaan annettavaa. Sen sijaan avarakatseiselle, elokuvahistoriasta ja elokuvailmaisun kehittymisestä kiinnostuneelle se tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen ajalta, jolloin elokuva haki vielä lopullista muotoaan.
Tuotanto: S. A. Ambrosio
Ohjaus: Mario Caserini, Eleuterio Rodolfi
Käsikirjoitus: Mario Caserini (Edward Bulwer-Lyttonin novellista)
Näyttelijät: Fernanda Negri Pouget (Nidia), Ubald Stefani (Glaucus), Eugenia Tettoni Fior (Jone), Antonio Grisanti (Arbace), Cesare Gani-Carini (Apoecides), Vitale Di Stefano (Claudius)