Italialaisia mestareita, KoKo the Clownin seikkailuja, matkailukuvastoja, japanilaisia paperiprinttejä, D. W. Griffithin varhaisimpia ohjaustöitä, kadonneina pidettyjä arkistolöytöjä - Italian Pordenonessa järjestettävä Le Giornate del Cinema Muto tarjosi mykkäelokuvaintoilijoille viikon verran herkkupaloja. Parannettavaakin silti jäi.
CHARLIE CHAPLIN JA HÄNEN SEURAAJANSA
Festivaaliteemoista laajimmaksi oli valikoitunut Charlie Chaplin ja hänen seuraajansa, mikä tarkoitti konkreettisesti kaikkea koomikkoon liittyvää. Viikon aikana saimme nähdäksemme monia imitoijia (Billy West keihään terävimpänä kärkenä, sveitsiläissyntyisen Edmond Barencon edustaessa sarjan toista päätä), jäljittelijöitä (Lonesome Luke), työtovereita (Mabel Normand, Marie Dressler) ja esikuvia (Max Linder). Saimme myös nähdä Chaplinin isännöimässä kuuluisia vieraita sekä esittelemässä studiotaan. Sarjaan kuului tietenkin myös hänen omia elokuviaan, joista paraatipaikka oli annettu Kivääri olalle vie! (Shoulder Arms, 1918) -klassikon tuoreelle restauroinnille.
Omat suosikkini olivat animaatioita, joita Chaplinista tehtiin ihan kiitettävä määrä. Tällä kertaa mukaan oli valittu Charlie in Turkey (1919), Charlie Chaplin’s Droom (?) ja Charley’s Electrische Droom (1916). Näistä ensin mainittu oli tarinaltaan tavallisin, Charlie Chaplin’s Droomin viedessä rakastetun knallipään kummituslinnaan ja Charley’s Electrische Droomin johtaessa hänet sähkötuoliin. Tiedän toiveeni olevan turha, mutta en todellakaan laittaisi pahakseni, jos joku jossain vaiheessa kokoaisi kaikki saatavilla olevat Chaplin-animaatiot joko fyysiselle julkaisulle tai sitten yhden nettisivuston alaisuuteen.
ITALIA ALMIRANTE MANZINI
Vaikka en olekaan yleisesti ottaen suuri italialaisen mykkäelokuvan ystävä, olen silti jo pitkään toivonut näkeväni festivaaleilla enemmän italialaisia elokuvia. Tänä vuonna toiveeni toteutui ainakin osittain, sillä yksi ohjelmistoteema käsitteli varsin tuntemattomaksi hiipuneen Italia Almirante Manzinin (1890–1941) uraa. Neljästä kokoillan elokuvasta ja yhdestä fragmentista koostunut ohjelmisto oli täynnä hulluja melodraamoja, joista suosikikseni valitsen vuonna 1923 valmistuneen La piccola parrocchian. Moneen suuntaan rönsyilevässä melodraamassa näemme, kuinka yhteiskunnan alaoksilla elävästä nuoresta naisesta tulee rikkaan miehen vaimo ja sittemmin toisen rikkaan miehen rakastajatar, kunnes elämä pyöräyttää hänet takaisin aviomiehensä luo, jota tullaan syyttämään naisen entisen rakastajattaren murhasta! Jotta tilanne olisi vieläkin herkullisempi, loppuun on laitettu juonenkäänne, jota en ainakaan itse osannut ihan äkkiä sinne odottaa.
Manzinin elokuvien tuotantoarvot olivat korkeat ja hänen työtovereinaan oli italialaisen elokuvan suurimpia nimiä. Tähteä kuvattiin innokkaasti läheltä ja kaukaa, hänen silmiensä vangitessa katsojan huomion kerta toisensa jälkeen. Valitettavasti Manzinin elokuvat eivät ole säilyneet parhaassa kunnossa ja muodossa, vaan useimmista joko puuttui materiaalia tai sitten kopion laatu oli korkeintaan keskinkertainen.
D. W. GRIFFITH
Festivaalin ehdoton kohokohtani oli D. W. Griffithin vuoden 1908 elokuvista koostettu sarja. Sen ensimmäiset askeleet otettiin viime vuonna ja se oli tarkoitus paketoida tänä vuonna, mutta valitettavien vaiheiden jälkeen muutama kopio oli jäänyt restauroimatta, joten niitä odotellaan vuoden 2026 ohjelmistoon. Tässä vaiheessa haluan vielä tarkentaa, ettei tarkoituksena ole esitellä Griffithin koko tuotantoa, vaan ainoastaan sellaiset elokuvat, jotka on työstetty ns. paperiprinttien pohjalta ja olleet edellisellä esityskerralla (1997—2007) heikoimmassa kunnossa. National Film Preservationin projekti on kunnianhimoinen ja vaativa, mutta ainakin toistaiseksi se on kuulemma pysynyt kaikin puolin raiteillaan. Fyysistä julkaisuakin on jo väläytelty, mutta sen toteutumisesta tuskin kukaan osaa sanoa mitään varmaa.
Katalogiin oli valikoitunut tälläkin kertaa kaikenlaisia elokuvia. Omat suosikkini olivat merirosvoihin ja heidän kätkettyyn aarteeseensa linkittyvä The Pirate’s Gold, onhan kyseessä mahdollisesti aihepiirin ensimmäinen filmatisointi. Pidin suuresti myös yhteiskunnallisesti valveutuneesta The Song of the Shirtistä (kuva alh. vas), Griffithin ainoaksi Shakespeare-filmatisoinniksi jääneestä The Taming of the Shrew’stä sekä railakkaasti vedetystä avioliittodraamasta The Planter’s Wife. Ihastuttavinta kaikissa hänen elokuvissaan oli kuitenkin huomata, mitä kaikkea uutta Griffith kulloiseenkin elokuvaan toi aina lähemmäs siirrettyä kameraa, rinnakkaisleikkausta ja viime hetken pelastumista myöten.
HIIPUNEET KLASSIKOT
Pitkälti yli vuosikymmenen jatkunut, erityisesti klassikoille omistettu Canon Revisited on hiipunut viime vuosien aikana sarjaksi erikoisuuksia. Tiedän, ettei sen tarkoituksena olekaan esitellä niitä kaikkein tunnetuimpia teoksia Metropoliksesta Nosferatuun ja Kultakuumeesta Häxaniin, mutta silti toivoisin sarjaan myös tuon kaltaisia elokuvia, joiden parissa voisi yksinkertaisesti vain olla ja viihtyä. Samalla ne voisivat toimia uusien katselijoiden sisäänheittonimikkeinä, sillä missäpä muualla niitä olisi parempi katsoa kuin Pordenonen kaltaisessa, asialleen omistautuneessa ympäristössä.
Klassikkosarjan ykköseksi nostan Juri Taritšin Iivana Julman (tunnetaan myös nimellä Maaorjan siivet, Krylja holopa, 1926). Toinen odottamani elokuva oli Mario Caserinin ja Eleutio Rodolfin ohjaama Pompejin viimeiset päivät (Gli ultimi giorni di Pompeii, 1913), josta sain viimeinkin nähdä täyspitkän kopion. Positiivisin yllätys oli Rediscoveries and Restorations -sarjassa esitetty, Abel Gancen upeasti kuvattu melodraama Le droit à la vie (1917). Samaan sarjaan kuulunut Victor Sjöströmin Trädgårdsmästaren (1912, kuva ylh. oik.) oli niin ikään loistava, kuten myös hänen kadonneista elokuvistaan löydetyt fragmentit, olkoonkin että ne olivat ainoastaan muutaman sekunnin mittaisia välähdyksiä.
LOPUKSI
Tämän vuoden festivaalin anti jäi itselleni kaikkein vaatimattomimmaksi, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö matka olisi ollut muuten antoisa. Kaikesta huolimatta sain nähdä elokuvia, joita en olisi muualla nähnyt ja joista en välttämättä olisi ollut tietoinenkaan. Sitä paitsi viikko sisältää muutakin kuin päivästä toiseen elokuvateatterissa istumista: Pordenonessa tavataan tuttuja, vaihdetaan kuulumisia, luodaan kontakteja ja samalla nautitaan syksyisen Italian säästä (joka tosin tänä vuonna oli tavanomaista viileämpi). Ei siis mikään turha reissu.
KATSOTUT PITKÄT ELOKUVAT
Edward Sedgwick: Kameramies (The Cameraman, 1928) - Oleksandr Solovjov: Troje (1928) - Augusto Genina & Mario Camerini: Cirano de Bergerac (1922–1923) - Alexander Butler: East Lynne (1913) - Guglielmo Zorzi: Notte di tempesta (1917) - Lazar Frenkel: Sam Sobi Robinzon (1929) - Edwin Carewe: God’s Half Acre (1916) - Charles Dekeukeleire: Histoire de détective (1929) - Mario Almirante: Zingari (1920) - Emmett Flynn: East Lynne (1925) - Wancang Bu: Lian’ai yu yiwu (1931) - Axel Lundin: Prihody poltinnika (1929) - Jess Robbins & Wheeler Dryden: Hameväkeä (A Little Bit of Fluff, 1928) - Wilhelm Thiele: Ostajan oikeudella (Die Dame mit der Maske, 1928) - Abel Gance: La droit à la vie (1917) - Maurice Tourneur: The White Heather (1919) - Mario Almirante: La piccola parrocchia (1923) - Augusto Genina: Il siluramento dell’Oceania (1917) - Juri Taritš: Iivana Julma (Krylja holopa, 1926) - Emmett Flynn: The Man Who Came Back (1924) - John (Jack) Ford: The Scarlet Drop (1918) - Mario Bonnard: La gerla di Papà Martin (1923)