ISÄNMAAN PUOLESTA
Olen monesti todennut, kuinka tärkeä henkilö vuonna 2014 edesmennyt professori Peter von Bagh olikaan – elokuvahistorian kävelevä tietosanakirja kun toi tavallisten harrastajienkin ulottuville sivukaupalla painavaa asiaa. Von Baghin kymmenien teosten joukosta korkeimmalle nousee useampaan kertaan päivitetty Elokuvan historia, jonka sivuilta tuntuu edelleen löytyvän tietoa, mitä monista muista elokuvakirjoista joko puuttuu tai sitten sivuutetaan vain ohimennen. Elokuvan historian painotuksista voi tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta itse pidän sitä tärkeimpänä lukemanani elokuvakirjana ja siksi palaan sen pariin lähes viikoittain – etenkin mykkäelokuvien osalta kirja on korvaamaton.
Elokuvan historiassa kerrotaan muun muassa siitä, kuinka Tanskassa tehtailtiin vuosina 1914-1916 koko joukko sodanvastaisia elokuvia. Nämä teokset eivät ole kuitenkaan enää vuosiin nauttineet suurta kansainvälistä suosiota, sillä kenties amerikkalaisten painottamien syiden vuoksi olemme kuvitelleet suurten sotaelokuvien syntyneen King Vidorin Suuren paraatin (1925) vanavedessä. Näin ei tietenkään ole ja kiitos Tanskan elokuva-arkiston, nyt jokaisella on mahdollisuus tutustua vaikkapa August Blomin vuonna 1914 ohjaamaan, mutta kotimaassaan vasta puolitoista vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneeseen Isänmaan puolesta -sotamelodraamaan.
Isänmaan puolesta kertoo kenraali von Wimpfenin (Carl Lauritzen) tyttärestä Elsasta (Alma Hinding), jonka rakastettu Alexis (Gunnar Sommerfeldt) on naapurimaan kansalainen. Maiden välille syttyvä konflikti erottaa rakastavaiset toisistaan, mutta Alexis osoittaa lojaalisuutensa tulevan vaimonsa isälle paljastamalla näiden armeijassa tihutöitään tekevän maanpetturin (Aage Hertel). Sodan päätyttyä Alexis saa ansaitut kunnianosoitukset rohkeudestaan ja yhteiselo Elsan kanssa voi alkaa.
Isänmaan puolesta on juonensa osalta pahoin vanhentunut, nykykatsojan silmin lähes naurettava elokuva, jonka käänteet ovat paitsi ennalta-arvattavia, myös hyvin naiiveja. Tarinaa tärkeämmäksi nouseekin toteutus, joka on aikakauden huomioon ottaen hyvin vakuuttavaa – on syytä muistaa, että Blom kuvasi elokuvansa samaan aikaan kuin D. W. Griffith Kansakunnan synnyn (1915). Siinä missä Griffithin sisällissotaeepos on jäänyt elokuvahistoriaan virstanpylvääksi, ei Blomin teos ole koskaan saanut osakseen samanlaista huomiota, vaikka monin paikoin teokset kulkevat lähes rinta rinnan.
Amerikkalaiskriitikot kehuivat Blomin elokuvan toteutusta ja kieltämättä monin paikoin tuleekin mieleen, että kuvamateriaali voisi olla lähes suoraan jonkun sotaa käyneen maan propagandafilmeistä. Sodanjulistuksen synnyttämä innostus, sotasairaaloiden ankeus, rintamakuvien yllättävän kaunistelematon kuvaus ruumiskasoineen ja piikkilankoihin jääneine sotilaineen – vaikka juoni onkin silkkaa melodraamaa, Blom näyttää itse sotatapahtumat kaunistelematta, tosin ajan mukaisen sensuurihengen puitteissa. Erityismaininnan ansaitsee kohtaus, jossa Elsa etsii rakastettunsa ruumista kaatuneiden joukosta – vastaavanlaisen tilanteen Griffith työsti omaan sotaelokuvaansa Maailman sydämet (1918), enkä ihmettelisi lainkaan, jos Griffithin lainaus olisi tietoinen kunnianosoitus Blomille.
En pidä elokuvan dramaattisia juonenkäänteitä virheenä, sillä mielestäni ne ovat aikakaudelleen ominaisia ja siten täysin hyväksyttäviä. Enemmän arvostelen elokuvan tekijöitä siitä huolimattomuudesta, jota on nähtävissä erityisesti sääolosuhteiden osalta. Kuvauspäivät ovat ilmeisesti olleet oikullisia, sillä etenkin loppua kohden lumisten kohtausten määrä lisääntyy ja kerronnallisessa jatkumossa on toistuvasti tästä johtuvia epäjohdonmukaisuuksia. Kenties tekijöiden aikataulu ei ole antanut mahdollisuutta uusintaottoihin, vaikka näin jälkikäteen arvioituna ne olisivat olleet ehdottoman välttämättömiä.
Elokuvan suurin tähti on luutnantti Erich von Wimpfeniä esittävä Valdemar Psilander, vaikka hän ei yllättäen aivan tapahtumien keskipisteessä olekaan. Kenties Psilander olisi pitänyt kiinnittää Alexisin rooliin, sillä Gunnar Sommerfeldtissä ei ole osan vaatimaa karismaa. Alma Hinding on hyvä tahollaan, mutta omaksi suosikikseni nousee viheliäisen pirullinen Aage Hertel, jolle olisi suonut huomattavasti enemmän esilläoloaikaa, jotta hän olisi päässyt tekemään enemmän tuhojaan.
Isänmaan puolesta sai ensi-iltansa Espanjassa keväällä 1915, josta se matkasi jo samana kesänä Yhdysvaltoihin. Valtameren takaiset kritiikit olivat poikkeuksetta ylistäviä ja pidettiinpä elokuvaa mainosmiesten puheissa jopa neron työnä. Kotimaassaan se nähtiin ensimmäisen kerran vasta helmikuussa 1916 ja Suomeen Isänmaan ystävä saapui huhtikuussa 1917. Tanskan elokuva-arkiston sivuilta katsottavissa olevassa printissä on vain alkuperäiset välitekstit, mutta juonen helpon seurattavuuden vuoksi se ei ole mikään ongelma.
Tuotanto: Nordisk Film Kompagni
Ohjaus: August Blom
Käsikirjoitus: Fritz Magnussen
Kuvaus: Johan Ankestjerne
Näyttelijät: Carl Lauritzen (kenraali von Wimpfen), Valdemar Psilander (luutnantti Erich von Wimpfen, kenraalin poika), Alma Hinding (Elsa von Wimpfen, kenraalin tytär), Gunnar Sommerfeldt (luutnantti Alexis von Kirkhowen), Aage Hertel (luutnantti Rudolf Swaiz)