STANTSIJA PUPKI
Neuvostoliitossa ei tuntunut olleen sellaista ongelmaa, jota varten ei olisi tarvittu byrokratiakoneistoa virkamiehineen ja komissioineen. Eikä väliä minkä kokoiseksi kulloinenkin laitos on paisunut, mikään ei ole kuitenkaan toiminut senkään vertaa kuin aiemmin, siitä ovat itseään täynnä olevat virkamiehet pitäneet huolen. Asiaa on käsitelty monissa elokuvissakin, unohtumattomimmin Jakov Protazanovin maaseudulle sijoittuvassa Don Diego i Pelagejassa (1928) ja Kote Mikaberidzen elokuvassa Isoäiti (1929).
Ukrainalaisen mykkäelokuvan tuntemattomuuksiin lukeutuva Stantsija Pupki (engl. Pigs Are Always Pigs/Pigs will be Pigs) lukeutuu edellä mainittujen elokuvien joukkoon. Se kertoo pienen maalaiskylän rautatieaseman hoitajista, jotka saavat yllättävän ja heidän koko elämänsä mullistavan tehtävän hoitaakseen: ottaa selvää, onko marsujen kuljettamisesta asetettu säädöksiä ja jos on, kuinka niitä tulisi voida kuljettaa rautateillä. Samaan aikaan heitä työllistää toinenkin ongelma, läheiselle kolhoosille tarkoitetun siemenjyvävaunun katoaminen. Vähemmästäkin menee elämä sekaisin.
Bonnin mykkäelokuvajuhlilla 2022 esitetyn elokuvan löytymisestä voidaan kiittää Suomessakin vieraillutta elokuvatutkija Peter Bagrovia, joka yhytti vuosikymmeniä kateissa olleen Stantsija Pupkin Saksan elokuva-arkiston kokoelmista. Alkuteksteissä olevien tietojen mukaan elokuvan esittäminen julkisesti on ollut Saksassa aikoinaan kiellettyä, eikä elokuvaa katsoessa tarvitse miettiä miksi. Toivoa sopii, että Bonnin näytöksen jälkeen elokuva saa enemmän tunnettuutta, onhan se erinomainen lisä ukrainalaisen filmitaiteen joukkoon.
Juoneltaan Stantsija Pupki ei tarjoa juuri mitään uutta, mitä ei olisi nähty aiemmissa byrokratiasatiireissa. Siitä huolimatta sitä katsoo mielellään ja erityisesti muutama kohtaus jää unohtumattomasti mieleen. Näistä ensimmäisenä todelliseksi karuselliksi muuttuva opastetiskiltä toiselle siirtyminen, jossa nöyrää kolhoosityöntekijää pompotellaan mielivaltaisesti virkailijalta toiselle. Sama nainen on keskipisteessä myös silloin, kun hän päätyy keskelle korkea-arvoisten virkamiesten keskustelukerhoa, jonka päätteeksi nämä päättävät perustaa marsujen kuljettamissääntöjä käsittelevän komission. Viisivuotissuunnitelmasta ja sen päämääristä kertovat mainosjulisteet ovat vielä täysin oma lukunsa.
Viimeinen jakso puolestaan osoittaa, kuinka kiittämätön maailma voikaan olla. Parhaansa tehneet ja kaikessa kunniassaan toimineet, neuvostobyrokratiaa niskuroimattomasti totelleet asemapäällikkö ja asemanhoitaja saavat siirron jonnekin vieläkin tiettömämpien taipaleiden taa, kauas sivistyksestä. Sinne tänne sähläävän kaksikon korvaa nuori nainen ja vielä toistaiseksi varsin virkaintoiselta näyttävä mies – joissain toisissa olosuhteissa olisi voinut syntyä jatko-osa, jossa esiteltäisiin heidän työmoraalinsa ja tapansa vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua.
Tuotanto: Ukrainfilm Odessa
Ohjaus: H. Šmain
Käsikirjoitus: H. Šmain
Kuvaus: Vladimir Goritsin, P. Radzihovskij
Lavastus: S. Hudiakov
Välitekstit: Ja. Belski
Näyttelijät: Garin (asemapäällikkö Priviškin), Tverdohleb (asemanhoitaja), Sidorova (nainen kolhoosilta), Boris Bezgin (opiskelija), Graf (Fjodor Nikitinin pseudonyymi, tarkastaja)