KUNINGATAR KELLY
Häämarssin (1928) filmauksiin liittyneet vastoinkäymiset – tuotanto keskeytettiin ennen aikojaan - jälkiseuraamuksineen olivat ajaneet Erich von Stroheimin umpikujaan. Vaikka hänellä oli voimassaoleva sopimus tuottaja Pat Powersin kanssa toisesta elokuvasta, oli selvää, ettei tämä halunnut olla oikukkaaksi luokittelemansa ohjaajan kanssa enää missään tekemisissä. Koska Powers ei myöskään halunnut vapauttaa Stroheimia sopimuksesta kuin riittävän korkeaa korvausta vastaan, ei Stroheimille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin odottaa, että joku tarvitsisi hänen palveluksiaan ja ostaisi sopimuksen irti.
Lopulta apua tarjosi tuottaja Joseph P. Kennedy, joka halusi Stroheimin käsikirjoittavan ja ohjaavan menestyselokuvan suojatilleen Gloria Swansonille, muutamaa vuotta aiemmin itsenäiseksi elokuvantekijäksi siirtyneelle tähtinäyttelijättärelle. Pitkien neuvottelujen jälkeen Kennedy onnistui ostamaan Stroheimin irti sopimuksestaan ja ohjaajan hienoksi paluuksi parrasvaloihin suunnitteleman Kuningatar Kellyn valmistelut voitiin toden teolla aloittaa.
Stroheimille tyypilliseen tapaan elokuva sijoittuu Eurooppaan, tällä kertaa kuvitteelliseen kuningaskuntaan. Valtion johdossa on hulluksikin väitetty Regina V (Seena Owen), joka tuntee sairaalloista himoa ja mustasukkaisuutta kihlattuaan, prinssi Wolframia (Walter Byron) kohtaan. Prinssi tosin ei tunne samoin, vaan aina kun kuningattaren silmä välttää, hän rientää palatsista juhlimaan ja pitämään hauskaa. Eräänä päivänä kesken sotaharjoitusten prinssi tapaa läheisessä luostarissa asuvan orpotyön Patricia Kellyn (Swanson) ja menettää tälle sydämensä. Vaikka kuningatar aikookin kahlita prinssinsä avioliitolla, ei tämä voi unohtaa tyttöä, vaan kaappaa hänet luostarista palatsiin häidensä aattona.
Viisituntiseksi, kaksiosaisena esitettäväksi suurelokuvaksi suunniteltu Kuningatar Kelly oli tuhoon tuomittu alusta alkaen, sillä diivamainen Swanson ja tähtinäyttelijöitä halveksiva Stroheim eivät tulleet toimeen keskenään. Ohjaajan verkkainen etenemistahti ja tinkimätön periksiantamattomuus johtivat jälleen kerran siihen, että kuvausaikataulut eivät pitäneet lainkaan paikkaansa. Stroheimin tuhlaavaisuuden sekä äänielokuvan läpimurron aiheuttamien paineiden lisäksi Swansonia raivostutti, ettei ohjaaja välittänyt hänen statuksestaan lainkaan, vaan toimi elokuvan suhteen täysin omapäisesti. Lopulta Stroheim erotettiin tehtävästään, vaikka ainoastaan kolmasosa elokuvasta oli saatu valmiiksi. Elokuva viimeisteltiin mahdollisimman nopeasti levityskuntoon, jotta edes osa siihen sijoitetuista rahoista saataisiin pelastettua. Swanson piti kokonaisuutta kuitenkin niin heikkona, ettei elokuvaa esitetty Yhdysvalloissa vuosikymmeniin, vaan pitkän aikaa Kuningatar Kellyn ainoa olemassa oleva versio löytyi Euroopasta. Kuningatar Kelly on se elokuva, jota Norma Desmond ihailee kotiteatterissaan Billy Wilderin mestariteoksessa Auringonlaskun katu (1950).
Häämarssin ydinkertomusta köyhän tytön ja unelmien prinssin mahdottomasta rakkaustarinasta mukaileva Kuningatar Kelly on edeltäjäänsä huomattavasti rohkeampi ja kaunistelemattomampi. Kuvitteellisista tarinoista huolimatta Stroheimin elokuvat olivat poikkeuksetta paljastavia kuvauksia meneillään olevasta aikakaudesta ja Kuningatar Kellystä onkin vedettävissä yhteyksiä paitsi 1920-luvun loppupuolen hulvattomaan elämäntyyliin, myös ajanjakson entistä rohkeammiksi käyneisiin elokuviin – sillä erotuksella, että Stroheim ei suinkaan vihjaile, vaan näyttää asiat suoraan. Mielenkiintoista onkin pohtia, olisiko elokuva pystynyt edes läpäisemään sensuuria seksinhimoisine kuningattarineen ja afrikkalaisine bordelleineen, jonne Kellyn oli tarkoitus päätyä sen jälkimmäisessä, keskenjääneessä osassa. Kuningatar Kelly oli aikalaisstandardien mukaan erittäin rohkea elokuva, joten sinänsä sen kohtalo ei varmasti yllätä ketään – mikäli Swanson ei olisi keskeyttänyt elokuvan tekoa, viimeistään sensorit olisivat silponeet sen.
Kuningatar Kelly ei suinkaan ole aikalaistensa kritiikin arvoinen, vaan pikemminkin Stroheimin filmografian parhaimmistoon lukeutuva teos. Siitäkin huolimatta, että asetelmat ovat tutut jo monista Stroheimin aikaisemmista elokuvista, toteuttaa ohjaaja visionsa jälleen kerran vahvasti ja ammattitaidolla, aivan kuin filmaisi tarinaa ensimmäistä kertaa. Roolihahmoissa on särmää ja muutamaa lyhyttä suvantovaihetta lukuun ottamatta tarina kantaa hyvin elokuvan loppuun saakka. Lavastus, josta kuvausryhmä ottaa kaiken irti toinen toistaan näyttävämmillä otoksilla, on Stroheimille ominaiseen tapaan tuhlailevaa lukuisine pikkutarkkoine yksityiskohtineen. Kaiken kaikkiaan Kuningatar Kelly on lähes Häämarssin veroinen elokuva.
Stroheim kirosi poikkeuksetta elokuviensa miespääosanesittäjiä, varsinkin mikäli hänellä ei ollut päätäntävaltaa osaan valittavan näyttelijän suhteen. Swanson kiinnitti vastanäyttelijäkseen brittiläisen Walter Byronin, joka osoittautui erittäin huonoksi valinnaksi. Karismaton Byron on täysin aseeton vahvojen naisnäyttelijöiden rinnalla, eikä hän onnistu saamaan prinssin hahmoon juuri lainkaan eloa. Näin ollen yhteiset, tarinan kannalta tärkeimmät kohtaukset Swansonin kanssa jäävät väkisinkin hengettömiksi ja vaikka Swansoninkaan ei tarvitse uransa parhaimpaan roolisuoritukseen yltää, sysää hän Byronin syrjään kohtaus toisensa jälkeen. Owen sen sijaan on loistava hullun kuningattaren roolissa ja varsinkin kohtaus, jossa Regina ruoskii mielipuolisesti palatsista löytämäänsä Kellyä, jää varmasti mieleen. Aina varma Tully Marshall sävähdyttää keskeneräiseksi jääneen toisen osan rampautuneena, vastenmielisenä vanhuksena.
Kuningatar Kellyn kohtalo päätti käytännössä myös Stroheimin uran. Muutamassa vuodessa Hollywoodin suurimmasta ohjaajasta oli tullut hylkiö, jonka välit jokaiseen suureen elokuvayhtiöön olivat pahasti tulehtuneet. Stroheim suunnitteli vielä palaavansa Universalin leipiin tarkoituksenaan ohjata ääniversiot aiemmista studiolle tekemistään mykkäelokuvista, mutta erimielisyydet tuotannonjohdon kanssa vesittivät aikeet. Sen paremmin ei käynyt myöskään viimeisen oljenkorren tarjonneen Fox Film Corporationinkaan leivissä: yhtiö murjoi Stroheimin viimeisen ohjausyrityksen, vuonna 1932 valmistuneen Walking Down Broadwayn muotopuoleksi kuvaamalla sen käytännöllisesti katsoen uudelleen ja julkaisemalla elokuvan Hello Sister! -nimellä vuotta myöhemmin.
Tuotanto: Gloria Swanson Pictures
Ohjaus: Erich von Stroheim (sekä Richard Boleslawski, Sam Wood, Irving Thalberg, Edmund Goulding)
Käsikirjoitus: Erich von Stroheim, Delmer Daves, Edmund Goulding, Paul L. Stein
Kuvaus: Paul Ivano, Gordon Pollock, William H. Daniels, Ben F. Reynolds, Gregg Toland
Lavastus: Harold Miles
Leikkaus: Viola Lawrence
Musiikki: Adolph Tandler
Välitekstit: Marion Ainslee
Näyttelijät: Gloria Swanson (Patricia Kelly), Walter Byron (prinssi Wolfram von Hohenberg Falsenstein), Seena Owen (kuningatar Regina V), Sidney Bracey (prinssin palvelija), Wilhelm von Brincken (prinssin adjutantti), Tully Marshall (Jan Vryheid, ovimies)