Italialaisen elokuvan ensimmäiset askeleet etenivät melkoisin harppauksin ja jo ensimmäisistä lyhytelokuvista (1905) alkaen oli selvää, missä genressä italialaiset tulisivat hallitsemaan elokuvamaailmaa. Jo vuonna 1909 tehty Nerone oli näyttävää ja uraa uurtavaa spektaakkelia, mutta ainoastaan kaksi vuotta myöhemmin valmistunut L’Inferno asetti standardit täysin uudelle tasolle. Seuraava taidonnäyte, Enrico Guazzonin Quo Vadis?, vei spektaakkelielokuvan pidemmälle kuin kukaan aikaisemmin: italialaiset suurelokuvat kasvoivat suorastaan silmissä, eikä niille tuntunut olevan mitään rajoja. Enää ei pyritty vain kuvaamaan historiaa, vaan myös elämään sitä.
Armenian sodasta palaavan sotilas Viniciuksen ja nuoren Lygia-neidon romanssi kaikenlaisine vaikeuksineen toimii runkona suurempaakin suuremmalle mammutille. Mitään ei jätetty sattuman varaan, sillä elokuvaa varten rakennettiin valtavat lavasteet aina Neron palatsia ja Circus Maximusta myöten. Rooman palo oli samanlainen merkkipaalu kuin Atlantan vastaava Tuulen viemässä (1939) neljännesvuosisata myöhemmin, eivätkä gladiaattoritaistelut, suuret kilpa-ajot tai kristittyjen uhraaminen villipetojen raadeltaviksi olleet vähäisiä nekään. Tämän lisäksi tapahtumia kuvattiin myös historiallisilla paikoilla aina Via Appiaa myöten. Elokuvan loppuun on liitetty myös perimätietona esitetty tapahtuma, jossa apostoli Pietari ja Jeesus kohtaavat jälkimmäisen ollessa matkalla takaisin Roomaan ristiinnaulittavaksi. Tämän legendan on kerrottu innoittaneen Henryk Sienkiewicziä kirjoittamaan elokuvan pohjana olevan romaanin (1896).
Quo Vadisin? edelleenkin ihastusta herättävä ulkoasu ei pysty poistamaan elokuvan auttamatta vanhanaikaiselta tuntuvaa muuta toteutusta. Vauhdikkaassa, mielipuolisen keisari Neron kuuluisimpia oikkuja uskollisesti seuraavassa tarinassa on runsaasti henkilöitä, joiden seuraaminen saattaa ensimmäisellä katselukerralla tuntua hyvin työläältä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että kamera seisoo staattisesti paikoillaan, eikä kuvakokoa juuri muutella kesken kohtauksen. Lähikuvia ei siis ole, minkä seurauksena näyttelijät jäävät etäisiksi ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta persoonattomiksi. Sisäkohtaukset kärsivät ahtaudesta, kun taas ulkokuvat Guazzoni on sommitellut huomattavasti avarammin. Kohtaukset myös toteutetaan ajalle ominaiseen tapaan siten, että etukäteen väliteksteissä kerrottu tapahtuma käydään läpi alusta loppuun, ennen kuin tarinassa siirrytään seuraavaan kohtaukseen.
Neron äidistä Agrippinasta myös elokuvan ohjanneen Guazzonin komistus osoittautui ennennäkemättömäksi maailmanlaajuiseksi menestykseksi, eikä ylistyssanoja säästelty, kuten alla olevasta New York Timesin nimettömäksi jääneen kriitikon kirjoituksesta voi todeta. Se vaikutti suuresti etenkin D. W. Griffithiin, joka alkoi pian tämän jälkeen suunnitella omaa historiallista suurelokuvaansa, Judith of Bethuliaa (1914) ja Quo Vadisin? kaiut kumisevat edelleen spektaakkelielokuvien rakenteissa ja lavasteissa. Tarina on sittemmin filmattu lukuisia kertoja uudelleen, näistä versioista tunnetuin on Charles Laughtonin Nero-tulkinta vuodelta 1951.
”Yhdessäkään kuvassa ei ole pienintäkään epäilystä kankaiden tai maalausten käytöstä, vaan kaikki on toteutettu luonnollista taustaa vasten. On kerrottu, että valtava areena rakennettiin juuri tätä tuotantoa varten ja elokuva osoittaa väittämän olevan totta. Tällaiset elokuvat ovat hienoja esimerkkejä elokuvallisesta kuvauksesta, kaiken ollessa täydellisesti valaistua ja virheetöntä. Pääosanesittäjien näytteleminen tukee illuusiota koko ajan ja pienen armeijan kokoisen avustajajoukon käsitteleminen on ihailtavaa. Jos jostain elokuvasta on täyttämään teatteri Broadwaylla, Quo Vadis? on varmastikin juuri tällainen.”
Tuotanto: Società Italiana Cines
Ohjaus: Enrico Guazzoni
Käsikirjoitus: Enrico Guazzoni (Henryk Sienkiewiczin romaanista)
Kuvaus: Eugenio Bava, Alessandro Bona
Lavastus: Enrico Guazzoni
Leikkaus: Enrico Guazzoni
Puvustus: Enrico Guazzoni
Näyttelijät: Amleto Novelli (Vinicius), Gustavo Serena (Petronius), Amelia Cattaneo (Eunice), Carlo Cattaneo (Nero), Lea Giunchi (Lygia), Augusto Mastripietri (Chilo), Cesare Moltini (Tigerius), Olga Brandini (Poppaea), Bruto Castellani (Ursus)