RAUTANAAMIO
En ole koskaan pitänyt Douglas Fairbanksin ja Fred Niblon Kolmea muskettisoturia (1921) juuri keskivertoa erikoisempana teoksena, kun taas hatarien muistikuvien perusteella sen jatko-osa ja samalla Fairbanksin viimeinen mykkäelokuva Rautanaamio oli huomattavasti esiosaansa parempi. Muistini toimi tältä osin moitteetta, sillä Rautanaamio osoittautui jopa yhdeksi tähtensä parhaista elokuvista.
Ludwig XIII:n hovissa eletään jännittäviä aikoja, sillä tulevan kruununperillisen syntymä on lähellä. Tilanne muuttuu radikaalisti kuningattaren synnyttäessä kaksoset, sillä uskomuksen mukaan ”yksi perillinen on turvaksi maalle, kun taas kaksi voi johtaa vallankumoukseen”. Alkaa juonittelu ja salailu, sillä nuoremmasta pojasta on päästävä eroon. Hänet lähetetään piilotettavaksi Espanjaan, josta hän vuosia myöhemmin on palaava havittelemaan valtaistuinta itselleen.
Mykän elokuvan huippuvuodet olivat hyvää vauhtia painumassa historiaan Fairbanksin alkaessa tehdä Rautanaamiota. Teatteritaustastaan huolimatta hän ei tuntenut mielenkiintoa äänielokuvaan, mutta tiesi, että hänen oli joko sopeuduttava muutoksiin tai jätettävä ala muiden haltuun. Epävarmuus tulevasta kalvoi lähes kaikkia mykän kauden tähtiä, eikä Fairbanks ollut poikkeus. Periksi antamattomana ja tinkimättömänä elokuvantekijänä hän kuitenkin tiesi Hollywoodin pelisäännön, jonka mukaan tähti on juuri niin hyvä, kuin hänen viimeisin elokuvansa. Rautanaamioon oli siis ladattava kaikki taito, raha ja persoonallisuus.
Miljoonan dollarin budjetilla toteutettu Rautanaamio on mykän kauden hienoimpia ja hartaimpia jäähyväisteoksia. Samalla se myös palauttaa maestron takaisin vertauskuvalliselle valtaistuimelleen, josta hän oli luopunut Bagdadin varkaan (1924) jälkeen syntyneiden vaatimattomien elokuvien myötä. Kymmenettä ja viimeistä kertaa Fairbanksia ohjannut Allan Dwan pitää suurten lavasteiden ja näyttävien pukujen keskellä kulkevan tarinan vauhdikkaana ja tähti lataa kohtauksensa täyteen ehtymätöntä energiaa. Henry Sharpin kamera hylkää turhan temppuilun ja liikehdinnän ja keskittyy vahvasti sommiteltujen kuvien tallentamiseen. Valaisuratkaisut ovat hienoja, eikä kidutuskammiojaksoa suotta käytetä elokuvahistorian kirjoissa esimerkkinä mykän elokuvan taiteellisista ratkaisuista. Viimeinen kela on puolestaan tunnekylläisempi kuin useimmissa tuon ajan melodraamoissa konsanaan.
Näyttelijäryhmä koostui pitkälti samoista henkilöistä kuin mitä Muskettisotureissa kahdeksan vuotta aikaisemmin. Keskeisistä rooleista ainoastaan edesmennyt George Siegmann (Porthos), liian pyyleväksi itsensä päästänyt Eugene Pallette (Aramis) ja toisaalle kiinnitetty Adolphe Menjou (kuningas Ludwig XIII) jouduttiin korvaamaan uusilla tekijöillä. Heistä nousee parhaiten esiin Ullrich Haupt petollisen kreivi Rochefortin roolissa, kun taas vanhan kaartin näyttelijöistä Nigel De Brulier vangitsee katsojan otteeseensa jokaisessa kohtauksessaan.
Kuten tuohon aikaan oli tapana, myös Rautanaamio julkaistiin sekä äänellä varustettuna että perinteisenä mykkäelokuvana. Ääniraidalla kuultiin Fairbanksin kaksi puhejaksoa elokuvan alussa ja keskivaiheilla. Rautanaamion voitot jäivät suurten tuotantokustannusten vuoksi pieniksi, mikä ei kuitenkaan tuntunut liiemmin Fairbanksia haittaavan, sen verran kunniakkaasti hän onnistui jättämään jäähyväiset niin mykkäkaudelle kuin viiksekkäille, ikuista optimismia henkiville toimintaseikkailijoilleen.
”Jäähyväishetkeä sävyttää yhä täydellisyyden tavoittelu. Komeasti lavastettu The Iron Mask (1929) oli sekä Fairbanksin uran että koko mykkäelokuvan kauden kaunis päätepiste. Apoteoosi saavutetaan kohtauksessa, jossa D’Artagnan (Fairbanks) ja kolme muskettisoturia jättävät maailman ja etääntyvät siihen tarujen maahan, jonka lumoa Fairbanks oli artikuloinut koko 1920-luvun ajan ja jota hyvin harva hänen jälkeensä on ymmärtänyt yhtä hyvin ja vielä harvempi pystynyt edes välähdyksenomaisesti tulkitsemaan puhtaan elokuvan kielelle.” (Peter von Bagh)
Päivitys 2024
Rautanaamio julkaistiin uudelleen vuonna 1952 välitekstittömällä versiolla, jossa kertojana toimi Douglas Fairbanks Jr. Lopputulos on puolisen tuntia alkuperäistä lyhyempi. Mykkäelokuvien voiceover-versioista kiinnostuneiden iloksi myös se on tuotu kotikeräilijän ulottuville. Vaatimattomalla kuvanlaadulla varustetun dvd:n julkaisijana toimi brittiläinen Elstree Hill Enterntainment, jonka julkaisu on vuodelta 2010.
Onko tällaisella versiolla muuta arvoa kuin toimia vertailukohteena alkuperäiselle elokuvalle? Itselleni se toimii juuri tällä tavoin, mutta ehkäpä joku saattaa innostua mykkäelokuvista tätäkin kautta – Fairbanks Jr.:n selostus on nimittäin selkeää ja lennokasta. Elokuvallisesti nautinto jää kuitenkin puolitiehen, sillä tarinan rytmitys katoaa selostuksen myötä täysin ja kun taustalla ei pauhaa Carl Davisin musiikkikaan, vie alkuperäinen tälläkin kertaa voiton.
Tuotanto: The Elton Corporation
Ohjaus: Allan Dwan
Käsikirjoitus: Lotta Woods, Elton Thomas (Douglas Fairbanksin pseudonyymi, Alexandre Dumasin romaanien pohjalta)
Kuvaus: Henry Sharp
Lavastus: Laurence Irving, Carl Oscar Borg, Ben Carré, Edward M. Langley, Harold W. Miles, Wilfred Buckland, David S. Hall, Jack Holden
Leikkaus: William Nolan
Musiikki: Hugo Riesenfeld
Puvustus: Maurice Leloir, Gilbert Clark, May Hallett
Näyttelijät: Douglas Fairbanks (D’Artagnan), Leon Barry (Athos), Stanley Standford (Porthos), Gino Corrado (Aramis), Belle Bennett (kuningataräiti), Rolfe Sedan (Ludwig XIII), William Bakewell (Ludwig XIV/kaksoisveli), Gordon Thorpe (Ludwig lapsena/kaksoisveli), Marguerite De La Motte (Constance), Dorothy Revier (Milady de Winter), Nigel De Brulier (kardinaali Richelieu), Vera Lewis (Madame Peronne), Ullrich Haupt (kreivi Rochefort), Lon Poff (isä Joseph)
Kesto: 103 min. / 72 min. (1952 versio)
Ensi-ilta: 21.2.1929 / 12.1.1930