KUVALLA ON VÄLIÄ

ELOKUVARESTAUROINNIN PERUSTEET


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Katselin tässä taannoin Tohtori Caligarin kabinetin (1920) tuoretta, tuolloin vielä työn alla olevaa restaurointia, enkä voinut kuin ihailla näkemääni. Syyskuussa myyntiin tuleva julkaisu esittelee saksalaisklassikon hienompana kuin koskaan, kenties jopa sellaisena, kuin aikalaiset sen näkivät lähes sata vuotta sitten.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä merta edemmäs kalaan. KAVI restauroi ja digitalisoi vuosittain lukuisia kotimaisia elokuvia uudelleen esitettäviksi ja julkaistaviksi. Mukana on myös koko joukko arkistojen aarteita, joita kotimaisen elokuvan ystävät innolla odottavat. Koska restaurointityö on aina tuntunut kiinnostavalta, päätin ottaa yhteyttä arkistonhoitaja Tommi Partaseen ja pyytää mahdollisuutta nähdä restaurointia käytännössä. Tässä vaiheessa on tosin hyvä todeta, että näkemäni on vain jäävuoren huippu, työprosesseista ja kaikesta restaurointiin liittyvästä saisi helposti kirjoitettua kokonaisen kirjan.


PERUSVAIHEET
”Kaikki lähtee tietysti nimikkeen valinnasta ja materiaalin keräämisestä”, Partanen aloittaa. ”Teemme paljon yhteistyötä muiden arkistojen ja instituutioiden kanssa, joten mahdollisuus löytää ensi-iltaversiota vastaava materiaali on erittäin hyvä. Olemme pitäneet ensi-iltaversiota ohjenuoranamme, eli emme lisää elokuvaan kohtauksia, jotka siitä on poistettu ennen ensi-iltaa, mutta emme myöskään poista kohtauksia, joihin esimerkiksi sensuuri on puuttunut vasta myöhemmässä vaiheessa. Meidän päämääränämme on esittää elokuva sellaisena kuin sen ovat valmistumisaikakauden katsojat nähneet. Kun elokuva on lopulta koottu, filmikonservaattori hyväksyy sen ja työstäminen voi alkaa.”

”Ensimmäiseksi elokuva joutuu mekaaniseen ’pesukoneeseen’, jossa siitä poistetaan höyryn ja ultraäänen avulla irtoroskat, pöly ja tahrat”, Partanen kertoo esitellessään laitetta ja sen käyttöominaisuuksia. ”Toiset ovat sitä mieltä, että laitteeseen sopii laittaa myös nitraattifilmiä, mutta minä suosittelen sen puhdistamista käsin, samettia käyttäen. Tämä johtuu paitsi nitraattifilmin hauraudesta ja syttymisherkkyydestä, myös siitä, että koneen käyttämät kemikaalit huolettavat – olkoonkin, ettei niitä pitäisi filmiin jäädäkään.”

”Tämän jälkeen elokuva skannataan digitaaliseen muotoon ja virheiden korjaaminen voidaan aloittaa. Ei ole lainkaan harvinaista, että meillä on kaksi erilaista skannausta, joista valitsemme parhaat ruudut, jotta saamme mahdollisimman hyvän lopputuloksen. Tämän jälkeen elokuvalle tehdään myös värinmääritys, jossa käsitellään värit, kuvan kirkkaudet, kuva-alan rajaukset ja sen sellaiset.” Minulle tuli tässä vaiheessa yllätyksenä, että vielä äänielokuvan aikakaudellakin yökohtauksia on kuvattu päivällä ja kuva on sävytetty vasta laboratoriossa tummemmaksi – luulin, että tämä käytäntö vallitsi vain mykkäkaudella, jolloin sininen väri osoitti kyseessä olleen yökohtauksen.


KOHTI TARKEMPAA RESOLUUTIOTA
Digitalisoituminen on monelle kirosana. Ymmärrän hyvin heidän kantansa, onhan filmi aina filmi ja lopputulos hyvin usein parempi kuin digitaalinen tuotos. Tosin vähä vähältä digitaalista aineistoa osataan käyttää entistä paremmin. Elokuvien säilytyksessä, käsittelyssä ja levityksessä digitalisoinnista on ollut merkittävästi apua. Nuorille harrastajille digitaalisuus on jo täysin luonnollinen asia, enkä usko että kehitys kääntyy tästä toiseen suuntaan – eikä se oikein ole enää mahdollistakaan, sillä syy elokuvien digitalisoimiseen on se, ettei nykyisin sen enempää Suomessa kuin monessa muussakaan maassa voi valmistaa perinteisiä filmikopioita.

Digitalisoinnissa käytetään usein ilmaisuja 2K ja 4K. Kun DVD:n pikselimäärä on vain 720x576 tai 720x480 kuvapikseliä, on 2K-version pikselimäärä 2048x1080 pikseliä ja 4K:n puolestaan 4096x2160 pikseliä. Vaikka 4K-teattereitakaan ei ole vielä kaikkialla - kotiteattereista puhumattakaan - on maailmalla jo muutamissa paikoissa 6K-skannereitakin. KAVI:lla ei tällaista vielä ole, vaan käytössä on 4K-skanneri restaurointia varten. Kun ihmettelen kaiken tämän tekniikan käytännöllisyyttä ja käyttötarkoitusta, Partanen selventää: ”Suuremmasta pikselimäärästä on meille luonnollisestikin hyötyä, antaahan se enemmän pelivaraa ja mahdollisuuden tarkempaan lopputulokseen.”


Meren kasvojen edessä                  Meren kasvojen edessä

”Tekniikka ja ohjelmistot ovat kehittyneet valtavasti ja nykyään restaurointiprojektissa voi hyödyntää myös vapaa-ajan eli jättää ohjelman etsimään virheitä yön tai viikonlopun ajaksi”, kertoo digikonservaattori Jani Jäderholm, jonka tehtävänä on poistaa kuvasta roskat ja naarmut. ”Koska kone on kuitenkin aina kone, on restauroijan käytävä seuraavana päivänä läpi koneen löydöt eli tarkistettava, ovatko kyseessä todellakin virheet vaiko väärinkäsitykset”. Tällä Jäderholm viittaa Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin ohjaaman Anna-Liisan (1922) restaurointiin, jossa kone tunnisti hameiden raidat virheiksi, vaikka ne eivät sitä tietenkään olleet. Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka osoittaa, että näissä asioissa on oltava jatkuvasti tarkkana.

Kun elokuva on puhdistettu, korjattu ja todettu kaikin puolin valmiiksi – mitä se ei Jäderholmin ja Partasen mukaan juuri koskaan kuitenkaan ole – se luovutetaan takaisin filmikonservaattorille, joka antaa työlle lopullisen hyväksynnän. Tämän jälkeen elokuva on valmis julkiseen esitykseen.


RESTAUROIMISEN HAASTEISTA
Elokuvien restauroiminen on kallista ja aikaa vievää puuhaa. Maailmalta kantautuvat huhut kertovat yli vuosien mittaisista projekteista ja sadoista tuhansista dollareista ja euroista - jokunen aika sitten keskusteltiin paikoin kiivaastikin Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902) -elokuvan restaurointiin käytettyjen puolen miljoonan euron järkevyydestä (käytetyt summat eivät yleensä ole tätä luokkaa). En ota asiaan sen enempää kantaa, totean vain että useimmissa tapauksissa rahat on käytetty elokuvan parhaaksi, tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa King Vidorin Suuren paraatin (1925) uunituore restaurointi.

”Nopeimmillaan elokuva valmistellaan esityskuntoon viikossa, mutta tämä tarkoittaa vain filmin pesua, skannausta ja värinmäärittelyä – korjaustöitä ei ehdi viikossa pahemmin tehdä”, Partanen selventää. ”Perusteelliseen työhön voi mennä vastaavasti puolikin vuotta, kuten meillä kävi Sammon (1959) ja Meren kasvojen edessä (1926) kohdalla. Jälkimmäistä tosin vaikeutti se, että elokuva oli pienissä, järjestelemättömissä keloissa, joiden oikeaa järjestystä oli vaikea tietää. Onneksi tukenamme oli kirja, johon elokuva perustuu. Sen avulla saimme kohtaukset ja tapahtumat oletettavasti oikeaan järjestykseen.”

Aina näin ei kuitenkaan ole. Toisinaan elokuvasta ei ole olemassa sen enempää käsikirjoitusta kuin juonen selittävää käsiohjelmaakaan. Tällöin kokeneenkin restauroijan on ehkä nostettava kädet pystyyn, sillä kohtausten sijoittaminen oikeaan järjestykseen ilman apua on lähestulkoon mahdotonta. Onneksi näin tapahtuu erittäin harvoin.


Suvinen satu                  Suvinen satu

Kaikkia elokuvia ei paraskaan tekniikka pysty pelastamaan. Silloin on parasta myöntää tosiasiat ja tallentaa jälkipolville se, mikä on vielä mahdollista. Yksi tällainen esimerkki on Erkki Karun Suvinen satu (1925), jonka nitraattiversio ehti tuhoutua sen verran pahoin, ettei siitä ole enää esityskelpoiseksi. Katsottavissa olevat kohdat on kuitenkin pystytty sijoittamaan oikeaan järjestykseen, joten meillä on edes pieni mahdollisuus ymmärtää, mistä tässä Karun epäonnisessa elokuvassa oikein on ollut kyse.

Lopuksi on tietysti pakko kysyä Partasen omia suosikkeja niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin restaurointien osalta. Sellaisia on kuulemma vaikea nimetä, sillä helpompaa on löytää niitä, jotka ovat vähemmän onnistuneita ja joista kannattaa ottaa oppia, ettei itse sorru samanlaisiin virheisiin. Lopuksi hän suostuu kuitenkin nostamaan esille sekä Meren kasvojen edessä että Valentin Vaalan (ja Theodor Tugain) Laveata tietä (1931), jotka molemmat on työstetty todella vaikeista lähtökohdista. Kummankin restauroinnin nähneenä voin todeta, etteivät valinnat ole lainkaan hassumpia, sen verran hienoista lopputuloksista on kyse.

Lähdemateriaali ja kuvat: KAVI. Haastattelu tehty KAVI:lla ti 1.4.2014. Ylemmät kuvat ovat elokuvasta Meren kasvojen edessä, ennen ja jälkeen restauroinnin. Alemmat Suvisesta sadusta.



© 28.6.2014 Kari Glödstaf