Roaring Rails

ROARING RAILS


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Rautateillä on aina ollut keskeinen osa amerikkalaisissa elokuvissa, eikä pelkästään lännenelokuvia ajatellen. Juna on ollut paitsi edistyksen symboli, myös tärkeä osa kansakunnan kasvua ja elinpiirin laajenemista. Sen ympärille on voinut rakentaa kaikkea mahdollista aina dramaattisista suuronnettomuuksista pienimuotoisiin ihmiskohtaloihin, jännittävistä toimintajaksoista hauskoihin komedioihin. Mykän kauden tunnetuin amerikkalainen junamestari oli tietenkin Buster Keaton, joka kehitteli aiheen ympärille monta unohtumatonta elokuvaa ja jaksoa.

Vuonna 1924 valmistui ainakin kolme rautateille sijoittuvaa teosta. Näistä tunnetuin on John Fordin läpimurtoelokuvaksi osoittautunut Rautahepo, jossa kaksi mantereen valloittamista tavoittelevaa yhtiötä kilpailee toisiaan vastaan. Clarence Brownin Viime hetkessä kertoo puolestaan jännittävän tarinan ratavartijasta ja tämän yrityksestä estää öisellä radalla kulkevaa matkustajajunaa ajautumasta suuronnettomuuteen. Kiitos tuoreiden restaurointien ja elokuvien saaman julkisuuden, molemmat ovat edelleen katsojien muistissa, kun taas Tom Formanin ohjaamaa Roaring Railsia tuntee tuskin kukaan.

Roaring Rails                  Roaring Rails

Roaring Rails on toimintadraama, jossa maailmansodassa taistellut amerikkalaissotilas yrittää selviytyä pienen ottopoikansa kanssa elämän heidän tielleen asettamista esteistä. Saatuaan potkut veturinkuljettajan toimesta, William Benson (Harry Carey) lähtee ottopoikansa (Frankie Darro) kanssa kiertämään maata ja saapuu kuin sattumalta Oregoniin, jossa muuan pieni rautatieyhtiö yrittää saada omaa rataosuuttaan valmiiksi. Mikäli se epäonnistuu, yhtiö menettää koko omaisuutensa suurelle Central Pacificille. Central haluaa pelata varman päälle ja on siksi lähettänyt häikäilemättömän sabotoijan (Frank Hagney) tekemään kilpailijansa aikeet tyhjiksi. Benson joutuu tahtomattaan keskellä rautatieyhtiöiden välistä kilpajuoksua.

Vaikka juoni kulkeekin tuttuja ja ennalta-arvattavia latuja kaikkine melodramaattisine käänteineen, on Roaring Railsissa silti myös paljon hyvää. Tuntemattomaksi haalistunut, ainoastaan 33-vuotiaana itsemurhan tehnyt Forman ei ole kaikkein paras draaman ohjaaja, mutta toimintakohtaukset ovat onnistuneet häneltä aivan kelvollisesti. Erityisesti elokuvan huipentava suurpalo vetää vertoja monille tunnetummille amerikkalaistuotantojen kliimakseille. Kuvaajana toimineen Sol Politon työpanosta sopii myös kehua, sen verran tyylikkäästi hän on tallentanut Oregonin jylhän luonnon koko komeudessaan.

Roaring Railsin suurin ongelma onkin sen hahmoissa, joista yksikään ei ole millään muotoa kiinnostava. Darron esittämä ottopoika muistuttaa turhan paljon Jackie Coogania haalareineen ja hattuineen, kun taas Hagneyn brutaali tihutyöläinen edustaa elokuvaroistoa yksiulotteisimmillaan. Careyn sankarillinen veturinkuljettaja jää hahmona todella ohueksi, vaikka juuri hänessä olisi kaikkein eniten potentiaalia. 35-vuotiaana lapsivuoteeseen kuolleen Edith Robertsin tehtäväksi jää pelastaa Careyn hahmo pahimmasta pinteestä ja seistä hänen rinnallaan juuri tarvittavalla hetkellä. Sen Roberts hoitaakin kiitettävästi, mutta ei silti pysty puhaltamaan olemattomaksi kirjoitettuun hahmoonsa yhtään ylimääräistä henkeä.

ROARING RAILS, 1924 Yhdysvallat

Tuotanto: Stellar Productions Ohjaus: Tom Forman Käsikirjoitus: Hunt Stromberg, Doris Dorn Kuvaus: Sal Polito Lavastus: Edward Withers
Näyttelijät: Harry Carey (William “Big Bill” Benson), Frankie Darro (“Little Bill”), Edith Roberts (Nora Burke), Frank Hagney (Red Burley), Wallace MacDonald (Malcolm Gregory), Duke Lee (John McFarlane)



© 1.12.2019 Kari Glödstaf