Aurinkoinen aamupäivä Amsterdamissa. Vihanneskauppiaat työntelevät kärryjään kaduilla, kanaaleissa on liikennettä ruuhkaksi asti, ihmiset käyskentelevät kaupungilla. Vähitellen tuuli yltyy, veden pinta väreilee, pilvet liikkuvat auringon eteen. Ensimmäiset raskaat pisarat rikkovat veden pinnan.
Vuosi 1929 oli kahden toisistaan poikkeavan, veteen liittyvän avantgarde-elokuvan vuosi. Ralph Steinerin Yhdysvalloissa ohjaama H20 on näistä teoksista huomattavasti tuntemattomampi, kun taas seitsemällä vuosikymmenellä elokuvia tehneen hollantilaisen Joris Ivensin Sade lukeutuu lajityyppinsä klassikoihin. Elokuvat poikkeavat toisistaan huomattavasti ja vaikka Steinerin elämän kiertokulkua symboloiva, parhaimmillaan valon ja veden täydellistä varjoleikkiä oleva H20 onkin omalla tavallaan kiehtova, häviää se rinnan mitalla Ivensin sadekuurolle.
Vesi on esteettisesti erittäin vaikuttava elementti, esitetäänpä se missä olotilassa tahansa. Ivens tiedostaa sen edut ja käyttää niitä hallitusti hyväkseen. Lopputulos on silkkaa musiikkia: ensimmäisten pisaroiden putoilu on hienovaraista sävelten tapailua ja pian mukaan liittyy muitakin instrumentteja antaen sävelille oman painokkaan merkityksensä. Sateen muuttuessa rajummaksi kokonaisuus laajenee ja desibelit nousevat yli sallitun. Huipennuksen jälkeisessä loppusoitossa palataan jälleen perusäänien ympärille, rauhaan ja kuulauteen.
Ivens onnistuu erinomaisesti tallentamaan myös sateen tuoman muutoksen. Iloisuus katoaa ihmisten kasvoilta, suupielet kääntyvät alaspäin ja hartiat painuvat kumaraan, huolettomuus vaihtuu nopeaksi askellukseksi pois sateen tieltä. Valon väistyessä kaupunkikuva muuttuu nopeasti lohduttomaksi ja värit tuntuvat katoavan maailmasta. Ohjaaja itse sanoi oppineensa näkemään auringon erilaisuuden ennen ja jälkeen sateen. ”On tavoitettava ero auringonvalon välillä sekä ennen sadetta että sateen jälkeen; ero rikkaan, voimakkaan, kietovan, sadetta edeltävän sekä unenomaisen, keltaisen, jälkeenpäin tulevan auringonvalon välillä.”
Ohjaaja kuvasi elokuvaansa neljä kuukautta, mutta onnistuu silti luomaan illuusion yksittäisestä kesäisestä tuokiosta. Kekseliäät kuvakulmat antavat elokuvalle persoonallisen ilmeen ja rytmittävät kerrontaa oivaltavasti. Lopputulosta ei ole sotkettu taiteellisilla tehokeinoilla, vaan kokonaisuus nojaa kuvien ja leikkauksen saumattomuuteen. Lopputulos on ihastuttava, yksi mykän avantgarden suuria teoksia.
Tuotanto: Capi Ohjaus: Joris Ivens, Mannus Franken Käsikirjoitus: Joris Ivens, Mannus Franken Kuvaus: Joris Ivens Leikkaus: Joris Ivens Musiikki: Lou Lichtveld