HYVÄN JA PAHANTIEDON PUU
Mitä oli Harold Lloyd ennen maailmankuulua silmälasihahmoaan, mitä Lon Chaney ennen muuntumistaan tuhatkasvoiseksi mieheksi? Kiitos uutteran tutkimuksen, elokuvalöytöjen, arkistotyöntekijöiden ponnistelujen ja julkaisijoiden innostuksen, nykykatsojalla on erinomaiset mahdollisuudet selventää haluamiaan ajanjaksoja elokuvan historiasta – ja mikäpä olisikaan hauskempaa, kuin suosikkiohjaajan tai merkittävän tähden uran kartoittaminen aivan ensimmäisistä elokuvista alkaen?
Tanssijana uransa aloittanut Lucille LeSueur siirtyi Hollywoodiin 1920-luvun puolivälissä. Alku unelmakaupungissa ei ollut helppo, mutta nimensä Joan Crawfordiksi vaihtanut Lucille oppi alan niksit nopeasti ja nousi ennen pitkää kuuluisuuteen. Elokuvaharrastajille hänen tunnetuin mykkäelokuvansa lienee Tod Browningin ja Lon Chaneyn kanssa tehty Kädetön Alfonso (1927), mutta tosi asiassa sirkusdraama oli jo hänen 18. elokuvansa. Sitä edeltäviä teoksia on onneksi säilynyt ja niitä putkahteleekin esiin aina silloin tällöin, viimeisimpänä Pordenonessa esitetty Hyvän ja pahantiedon puu.
Hyvän ja pahantiedon puu on menestyvien tuottajien ja rikkaiden poikamiesten hallitsemalle Broadwaylle sijoittuva romanttinen draama kolmesta nuoresta ja kauniista naisesta. Heistä kuuluisin ja suosituin on Sally (Constance Bennett), joka viettää vapaa-aikansa tuottaja Mortonin (Henry Kolker) kainalossa saaden tältä rahaa ja suurtuotantojen tähtiosia. Romantiikkaan taipuvainen Irene (Crawford) etsii vielä unelmiensa prinssiä ja ryhmän uusin tulokas Mary (Sally O’Neil) kipuilee tanssiuran, liehittelijöiden ja mustasukkaisen poikaystävän (William Haines) aiheuttamien paineiden keskellä.
Kun kyseessä on suuren ja mahtavan MGM-yhtiön tuotanto, ei kenenkään pitäisi odottaa elokuvalta juuri perusvarmaa, glamourilla höystettyä prinsessatarinaa kummoisempaa. Itse menin silti halpaan, sillä aikansa menestysmusikaaliin perustuva Hyvän ja pahantiedon puu alkaa epätavallisen rohkeasti: Sallyn ja hänen tuottajansa suhdetta käsitellään avoimesti ja etenkin Mary kyselee suorasukaisesti Sallyn tapoja hankkia rahoituksensa kaikelle tämän kodissa olevalle ylellisyydelle. Sallyn koti on puolestaan kuin haaremi, jonne hyvin pukeutuneet herrasmiehet tulevat poimimaan divaaneilla rentoutuvia kaunottaria seuralaisikseen – tyttöjä tulee ja menee, se on pelin henki.
Puolivälissä elokuva keikahtaa tutuille urille, kun Mary on herättänyt tuottaja Mortonin mielenkiinnon. Sally pelataan uuden tytön tieltä kylmästi syrjään ja Irene tekee omat ratkaisunsa. Tällaisenaankin tarina olisi voinut jatkua kiinnostavana, mutta lopulta siitä ei saada mitään merkittävää irti. Huomio keskittyy Maryyn, jolloin kaksi muuta keskeistä naishahmoa jäävät taka-alalle. Tästä kärsii erityisesti Irene, jonka traaginen kohtalo tuntuu siksi hyvin yllättävälle ja irralliselle. Eikä tarvitse olla kovinkaan kummoinen elokuvatuntija arvatakseen, kuinka koko komeus lopulta päättyy.
Hyvä ohjaus ja hienot näyttelijäsuoritukset pelastavat kuitenkin paljon. Bennett on omassa luokassaan kylmäkiskoisena kaunottarena ja Crawford sopii erinomaisesti romantiikannälkäisen nuorikon osaa. Crawfordin näyttelemistä katsoessa ei tarvitse ihmetellä, miksi hänen uransa lähti niin nopeaan nousuun, sen verran vetovoimainen hän kohtauksissaan on. Sally O’Neil on tahollaan myös hyvä, mutta valitettavasti hänen hahmostaan on kirjoitettu kaikkein mielenkiinnottomin. William Haines on roolissaan tasaisen varma.
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer
Ohjaus: Edmund Goulding
Käsikirjoitus: Edmund Goulding (Edward Dowlingin ja Cyrus Woodin näytelmästä)
Kuvaus: John Arnold
Lavastus: Cedric Gibbons, Merrill Pye
Leikkaus: Harold Young, Arthur Johns
Puvustus: André-ani
Välitekstit: Joseph W. Farnham
Näyttelijät: Constance Bennett (Sally Fitzgerald), Joan Crawford (Irene O’Dare), Sally O’Neil (Mary O’Brien), William Haines (Jimmy Dugan), Douglas Gilmore (Paul), Ray Howard (Jerry), Aggie Herrin (rva O’Brien), Kate Price (rva Dugan), Lillian Elliott (rva O’Dare), Henry Kolker (Marcus Morton), Sam De Grasse (Tim O’Dare)