A SANTANOTTE
Minulta kysyttiin taannoin, miksi suomalaiset ovat niin kiinnostuneita mykkäelokuvista ja minkä vuoksi me arvostamme niitä niin paljon? Asiaa hetken mietittyäni totesin, että meillä on määrällisesti vähäinen, mutta samalla hyvin innostava ja ammattitaitoinen kirjoittajaryhmä, joka osaa esittää asiansa siten, että ns. tavallinenkin katsoja kiinnostuu aiheesta ja saa siitä lukemiensa tekstien avulla enemmän irti kuin ilman niitä. Voimme nähdä niitä kaksilla asialle omistautuneilla festivaaleilla, jonka lisäksi mykkäelokuvia tulee edelleen myös kiitettävästi televisiosta ja vaikka dvd-julkaisuiden määrä on kotimaassamme romahtanut, saattoi takavuosina kauppojen hyllyltä löytää Ohukaista ja Paksukaista, Chaplinia, Keatonia, Lloydia ja jopa Hitchcockia mykkänä. Tämä on näinkin pieneltä markkina-alueelta erittäin hyvin.
Yksi elokuvakulttuurimme tärkeimmistä toimijoista on KAVI, Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti, jonka esityssarjoissa on runsaasti mykkäelokuvia. Mikä tärkeintä, valinnat eivät painotu vain kaikkien tuntemiin, keskeisimpiin klassikoihin, vaan ohjelmistoon otetaan vuosi toisensa jälkeen harvinaisuuksia ja tuntemattomuuksia – emmehän nimittäin voi aina luottaa kriitikoiden ja historioitsijoiden sanaan elokuvan arvosta, vaan meidän on todettava se itse. Joskus teemme yllättäviä löytöjä, joskus mahalaskuja. Kino Reginassa eilen esitetty, pitkän linjan elokuvantekijän Elvira Notarin vuonna 1922 ohjaama A Santanotte sijoittuu omissa papereissani johonkin näiden välimaastoon.
Napolilaiseen lauluun pohjautuva A Santanotte kertoo nuoresta Nanninellasta, jonka vähäiset tarjoilijan työstä saamansa rahat eivät riitä elättämään työtöntä ja alkoholisoitunutta isäänsä, Giusepponea. Tyttäreensä turhautunut isä pahoinpitelee tätä, jonka ainoana ulospääsynä tilanteesta tuntuu olevan avioliitto ihailijansa Tore Spinan kanssa. Giuseppone ei kuitenkaan hyväksy tyttärensä aviomiesehdokasta, sillä muuan Gennariello lyö kiilaa mahdolliseen avioliittoon. Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, kun Tore saa syytteen Giusepponen murhasta ja heitetään vankilaan.
A Santanotten keskiössä on naisen surkea asema miehisessä kulttuurissa. Hän on kuin kauppatavaraa, jonka kuka tahansa riittävän äveriäs tai muuten antelias mies voi lunastaa itselleen. Väkivalta on koko ajan läsnä, eikä se katso perhesiteitä tai ystävyyssuhteita. Tärkeintä on oma etu – tässä tapauksessa tietysti miehen etu – ja sen saavuttamiseksi ollaan valmiita mihin tahansa. Niinpä Nanninellan isäkin myy tyttärensä vastoin tämän tahtoa Gennariellolle, joka on luvannut pitää appensa riittävissä viinivarastoissa. Tytön vastalauseista ei tietenkään piittaa kukaan.
A Santanotte voisi olla tällaisenaan mestariteos, tai ainakin lähellä sitä. Etenkin alkupuoli on vakuuttava: Notari käyttää onnistuneesti hyväkseen kuolemattoman kaupungin arkkitehtuuria ja sen kauneutta terasseineen, auringon paahtamine ja merituulten rapauttamine taloineen sekä satamineen. Köyhälistön maailma aukeaa kaunistelematta lähes koko kurjuudessaan ja tapahtumien kulku imaisee mukaansa. Tekijät eivät ole kuitenkaan pitäytyneet tässä lähestymiskulmassa, vaan ovat rakentaneet elokuvastaan intohimodraaman, joka alkaa lopulta pyöriä Tore Spinan murhasyytteen ja Nanninellan uhrautumisen ympärillä. Tarina jämähtää paikoilleen ja keskittyy ainoastaan tuomaan julki päähenkilöidensä sielua korventavaa tuskaa. Näyttelemistyyli muuttuu alkupuoliskon realistisemmasta ulosannista korostetun teatraaliseksi ja alkaa vähitellen häiritä – erityisesti naispääosaa esittävä Angione intoutuu tuijottamaan kaukaisuuteen liioitellun useasti. Katsojan mielenkiinto herpaantuu ja vaikka loppu onkin odotetun traaginen, se tulee tällä kertaa aivan liian myöhään.
Tuotanto: Dora Films
Ohjaus: Elvira Notari
Käsikirjoitus: Elvira Notari (Eduardo Scalan ja Francesco Buongiovannin laulusta)
Kuvaus: Nicola Notari
Näyttelijät: Rosè Angione (Nanninella), Eduardo Notari (Gennariello), Alberto Danza (Tore Spina), Elisa Cava (hänen äitinsä), Carluccio (opiskelija), Antonio Palmieri