SCARAMOUCHE
Ranskan valtio ajautui Ludvig XVI:n aikakaudella lopullisesti kaaokseen. Aateliston ylimielisyys ja todellisuudesta vieraantuminen, valtion loppumattomat rahahuolet ja köyhälistön päättymätön riisto johtivat lopulta veriseen vallankumoukseen, jonka seurauksena ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” levisi aatteena ympäri Eurooppaa. Ranskan vallankumous on sittemmin näytellyt merkittävää osaa monilla taiteen saroilla ja erityisen suosittu aihe oli mykän kauden elokuvissa, sillä tapahtumien puitteissa pystyi helposti tarjoamaan moneen makuun sopivaa sisältöä.
Irlantilaissyntyisen Rex Ingramin vuonna 1923 ohjaama Scaramouche perustui suositun seikkailijakirjailijan Rafael Sabatinin samannimiseen romaaniin. Se kertoo nuoresta lakimiesopiskelijasta André-Louis Moreausta, joka joutuu seuraamaan sivusta, kuinka hänen lapsuudenystävänsä surmataan yksipuolisessa kaksintaistelussa. Kun Andre-Louis yrittää hankkia oikeutta kuolleen ystävänsä puolesta, hän saa huomata, ettei aateliston varpaille ole tallomista. Nuorukaisesta tulee lainsuojaton ja ennen pitkää myös vallankumouksellisten johtohenkilöitä.
1920-luvun alussa Hollywood-elokuvat alkoivat kasvaa entistä suuremmiksi ja näyttävämmiksi. Erich von Stroheimin Järjettömiä naisia (1922) rikkoi miljoonan dollarin rajapyykin ja pian oltiin tilanteessa, että jokaisen oli yritettävä panna hieman muita paremmaksi. Douglas Fairbanks teki Robin Hoodin (1922) ja Cecil B. DeMille Kymmenet käskyt (1923), jolloin Metro Pictures vastasi huutoon miljoonan dollarin budjetin Scaramouchella. Elokuvassa oli yli kymmenen keskeistä hahmoa ja tuhansittain statisteja. Sitä varten rakennettiin kokonainen ranskalainen kylä ja kymmenet ompelijat ja suunnittelijat valmistivat kuukausien ajan pukuja vallankumoukseen sijoittuvaa draamaa varten.
Lopputulos on todella näyttävä, mykän amerikkalaisen pukuelokuvan vaikuttavimpia teoksia. Rahaa ei ole tuhlattu turhuuteen, vaan krouvit, palatsit ja teatterit on toteutettu ihailtavalla tarkkuudella. Pieniä, koristeellisia yksityiskohtia löytyy joka puolelta. Pariisin sokkeloiset kujat ja kadut ovat aavistuksen verran liian siistit, mutta hollywoodilaisen mittapuun mukaan uskottavat. Tätä elokuvaa katsellessa huomaa kiroavansa, ettei värielokuvaa ollut vielä 1920-luvulla yleisessä käytössä, Scaramouche olisi varmasti vielä upeampi väreissä toteutettuna.
Ulkoisen koreuden alla kulkee romanttinen kolmiodraama, jonka keskeiset henkilöt ovat samasta yhteiskuntaluokasta, mutta jotka ajattelevat eri tavalla. André-Louis (Ramon Novarro) on kaikkein tietoisin oman luokkansa harjoittamasta sorrosta ja yrittää parhaansa mukaan toimia rehellisesti jokaista kohtaan. Hänen rakastettunsa Aline de Kercadiou (Alice Terry) yrittää sekä ymmärtää nuorukaista, mutta samalla pitää kiinni oikeuksistaan ja ylellisestä elämäntyylistään. Tarinan roisto, André-Louisin lapsuudenystävän surmaaja ja Alinea viettelevä markiisi de la Tour (Lewis Stone), sen sijaan ylenkatsoo kaikkia alempiarvoisiaan, siis myös köyhälistöä huomioivaa André-Louistakin.
Paperilla kenties mielenkiintoista, mutta valkokankaalla tarina ei toimi toivotulla tavalla. Sisältö on heiveröinen, eivätkä sen enempää romanttisuudet kuin vallankumousaatteetkaan saa oikein tuulta alleen. Meno on jotenkin hengetöntä ja pidättyväistä, Griffithin Orpolasten (1921) kaltaista intensiteettiä ja tunnelmaa Scaramouche ei pysty saavuttamaan missään vaiheessa. Lopun juonenkäänteet ja suhdesotkujen selvittelyt olivat ainakin minusta latteita, jopa älyttömiä. Myös toimintaa olisi saanut olla enemmän, miekkailukohtauksethan ovat tällaisten elokuvien olennaisinta antia.
Scaramouche oli sittemmin Ben-Hurin (1925) nimiroolissa elokuvahistoriaan pysyvästi jääneen Ramon Novarron ensimmäinen pääosa. Komea nuorukainen on elementissään puhdassydämisenä sankarina, eivätkä harvat toimintakohtauksetkaan näytä tuottaneen vaikeuksia. Lewis Stone saa myös puhtaat paperit, hänen markiisinsa on juuri niin kopea kuin mitä odottaakin. Alice Terryn osaksi jää sen sijaan vain kaunistella taustalla, sen verran heikosti hänen hahmonsa on rakennettu. Pienistä sivuosista mainittakoon George Siegmannin rokonarpinen Danton.
Scaramouche jätti itselleni karvaan maun suuhun, mutta aikalaiskriitikot se tuntuu vakuuttaneen, sen verran komeita arvosanoja elokuvalle on erilaisissa kirjoissa ja teksteissä jaettu. Komeista pukuelokuvista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti katsoa tämä suurelokuva, mutta muiden ei kannata odottaa liikoja. Elokuvasta tehtiin kehuttu uusintaversio vuonna 1952, jolloin pääosan tulkitsi Stewart Granger.
Tuotanto: Metro Pictures
Ohjaus: Rex Ingram
Käsikirjoitus: Willis Goldbeck (Rafael Sabatinin romaanista)
Kuvaus: John F. Seitz
Lavastus: Harold Grieve
Leikkaus: Grant Whytock
Puvustus: O’Kane Cornwell, Van Horn, Eve Roth
Näyttelijät: Ramon Novarro (André-Louis Moreau), Alice Terry (Aline de Kercadiou), Lewis Stone (markiisi de la Tour d’Azyr), Lloyd Ingraham (Quintin de Kercadiou), Julia Swayne Gordon (kreivitär Thérèse de Plougastel), George Siegmann (Danton), Edwin Argus (Ludvig XVI), John George (Polichinelle)