SE PARHAITEN NAURAA, JOKA VIIMEKSI NAURAA
Teuvo Puron kahdeksasta säilyneestä ohjaustyöstä kenties tuntemattomin ja unohdetuin, Kihlauksen (1922) ohella kaikkein vaikeimmin nähtävissä oleva komedia Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa valmistui pian Ollin oppivuosien (1920) jälkeen. Itse asiassa elokuva kuvattiin osin samoihin aikoihin kuin edeltäjänsä, mutta pystyttiin viimeistelemään vasta sen jälkeen ja laskettiin lopulta levitykseen seuraavana keväänä. Tässä välissä Ollin oppivuodet tuottaneesta Oy Suomen Filmikuvaamosta oli tullut huomattavasti tunnetumman kaiun saava Suomi-Filmi Oy, joten Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa sai hieman yllättäen kunnian olla uudella nimellä ja logolla varustetun tuotantoyhtiön ensimmäinen elokuva.
Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa on Erkki Karun sommittelema kertomus nuoresta, riehakasta elämää viettävästä ylioppilas Martti Waarasta (Emil Autere), joka on tottunut pääsemään rahahuolistaan vierailemalla rikkaan, mutta pahoin sairastuneen sahanomistajasetänsä (Hemmo Kallio) lompakolla. Martin rahahuolien äityessä aina vain pahemmiksi hän keksii yhä erikoisempia keinoja setänsä huijaamiseksi. Lopulta Martti ilmoittaa menneensä naimisiin ja pian tämän jälkeen saaneensa jo jälkikasvuakin. Hänen tietämättään setä on kuitenkin parantunut sairaudestaan ja ilmoittaa yhtäkkiä tulevansa sukulaispoikansa luo vierailulle.
Jos tarina kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että Karu filmasi sen uudelleen kuusi vuotta myöhemmin nimellä Runoilija muuttaa. Juoni kaikkine käänteineen on molemmissa elokuvissa lähes identtinen, ainoastaan muutamia kohtia on muutettu sieltä täältä – selkeimpänä lopetus, joka on Puron teoksessa hieman yllättävämpi. Molemmat ohjaajat osaavat hauskuttamisen taidon ja niinpä tämänkin elokuvan kohdalla hymyilyttää useammin kuin kerran. Sanailu on näppärää ja välillä jopa hieman omituista.
- Herra Waara, minä laitan elämänne oikeaksi helvetiksi!
- Ah neiti, te olette enkeli!
Huomattavin ero on toteutuksessa. Siinä missä Karu piti toiminnan lähes kokonaan sisätiloissa, muutamassa huoneessa, vie Puro henkilönsä Helsingin kaduille ja terasseille. Katsoja saakin lisäiloa tutkaillessaan 1920-luvun Helsingin katunäkymiä ja tuttuja rakennuksia. Sisäkohtauksissakin on enemmän avaruutta kuin Karun tiukasti sommitelluissa, teatterimaisissa otoissa. Oikeastaan ainoa asia jossa Puron näkemys häviää Karulle on näyttelijätyöskentely ja etenkin pääosa: Emil Autere ei pärjää Ossi Korhoselle, vaan nykykatsojan silmin nähtynä Autereen ilmeily on turhan vanhanaikaista. Taidemaalari Jussi Pontevaa esittävä Jussi Snellman ja hänen vaimonsa sisarta Lauraa tulkitseva Ruth Snellman olivat tosielämän aviopari. Ohjaaja esittää sairastuneen sedän lääkäriä, Joel Rinne puolestaan vilahtaa alkukohtauksessa juhlijoiden joukossa.
Vaikka pidän myös Karun elokuvasta, nostan Puron teoksen piirun verran sen yläpuolelle. Syy lienee avarammassa tilan käytössä ja Helsingin hyödyntämisessä – ulkoilmakohtauksissa on vain oma viehätyksensä. Aikalaiskriitikotkin pitivät näkemästään, mutta siitä huolimatta Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa menestyi vaatimattomasti. Se ei tee oikeutta elokuvalle, joka päinvastoin vain lujittaa Teuvo Puron asemaa maamme kenties johtavana mykän kauden mestarina.
Tuotanto: Suomi-Filmi Oy
Ohjaus: Teuvo Puro
Käsikirjoitus: Erkki Karu
Kuvaus: Frans Ekebom
Lavastus: Carl Fager
Näyttelijät: Emil Autere (ylioppilas Martti Waara), Jussi Snellman (taidemaalari Jussi Ponteva), Hilja Jorma (Impi Ponteva, Jussin vaimo), Ruth Snellman (Laura, Impin sisar), Hemmo Kallio (sahanomistaja Kustaa Penttilä, Martin eno), Teuvo Puro (lääkäri), Tyyne Haarla (sairaanhoitajatar), Erkki Karu, Martti Tuukka, Joel Rinne (humalaisia), Emmi Tuomi (Pontevien lapsenhoitaja)