SEITSEMÄN VUODEN ONNETTOMUUS
Ranskalaisen mestarikoomikon Max Linderin tunnettuus on tätä nykyä lähes nollatasoa. 1910-luvun alkupuolen suosituin koomikko ja Charles Chaplinin oppi-isänäkin muistettu Linder on kärsinyt muiden eurooppalaisten koomikoiden tavoin siitä, että markkinat keskittyvät lähes täysin amerikkalaisten naurattajien teoksiin. Tilanteeseen tuli parannusta tänä keväänä, kun amerikkalainen Kino Lorber julkaisi Linderin Yhdysvalloissa tekemät pitkät elokuvat dvd:llä. Vaikka miehen ranskalaisfarssien yhyttäminen on edelleen vähän niin ja näin, paikkaa Kinon julkaisu edes hieman sitä välinpitämättömyyttä, joka Max Linderin elokuvien ympärillä tuntuu vallitsevan.
Seitsemän vuoden onnettomuus oli Linderin toisen Yhdysvaltojen matkan avausteos. Hän oli käynyt maailmansodan aikana uudella mantereella näyttäytymässä, mutta Euroopassa saavutetusta maineesta ei ollut menestyksen takuuksi omia koomikoitaan rakastaneessa Amerikassa. Eikä kovin hyvin mennyt toinenkaan vierailu, sillä Linder lähti takaisin kotimaahansa vain reilun vuoden ja kolmen elokuvan jälkeen. Vaikka kollegat ihailivat eurooppalaistaiturin tekemisiä, ei amerikkalainen elokuvayleisö missään vaiheessa lämmennyt toivotulla tavalla hänen elokuvilleen.
Seitsemän vuoden onnettomuus kertoo viimeistä poikamiespäiväänsä viettävästä Maxista. Polttari-illan jälkeen pienessä laitamyötäisessä kotiin palanneen miehen palvelijat rikkovat hänen suuren peilinsä, jonka seurauksena Maxin kokin on esitettävä hetken aikaa isäntänsä peilikuvaa. Pahuksenmoisesta kohmelosta kärsivä Max alkaa haistaa palaneen käryä ja päättää kokeilla peilin aitoutta heittämällä sitä kengällä. Peili on kuitenkin vaihdettu vaivihkaa uuteen, joten se särkyy ja tästä alkaa Maxin vuorokauden mittainen piina, jonka aikana kaikki mikä voi mennä pieleen, myös menee.
Linderin avioliittohupailua pidetään monilla tahoilla hänen parhaana elokuvanaan ja kuolemattomana klassikkona muutenkin, mutta minut se jättää hivenen kylmäksi. Seitsemän vuoden onnettomuutta vaivaavat samat ongelmat kuin seuraavana vuonna valmistunutta Kolmea muskettisolttua: toisto ja vitsien venyttäminen. Ylivertaisen ja monta hauskaa oivallusta sisältävän alun jälkeen elokuva taantuu yksinkertaiseksi takaa-ajofarssiksi, jossa rahansa menettänyt ja sen vuoksi pummilla junassa matkustava Max yrittää pakoilla virkaintoisia poliiseja miten parhaakseen taitaa. Vauhtia on riittämiin, mutta pitkä elokuva olisi kaivannut mielestäni muutakin. Viimeinen kuva on mahdollisesti innoittanut Buster Keatonia hänen ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Kolme aikakautta (1923).
Max Linder oli hauska mies, mutta henkilökohtaisesti pidän hänen Ranskassa tekemistään elokuvista enemmän kuin Hollywood-ohjauksistaan. Mielestäni Linder olisi tarvinnut tuekseen laajemman työryhmän, joka olisi paitsi antanut hänelle uusia ideoita, myös tarvittaessa suitsinut tähden tekemisiä tarkemmin. Seitsemän vuoden onnettomuudesta jää nimittäin väkisinkin hieman pettynyt olo, sillä odotin maailmankuulun koomikon kehutulta klassikolta hieman enemmän.
Tuotanto: Robertson-Cole Distribution Co.
Ohjaus: Max Linder
Käsikirjoitus: Max Linder
Kuvaus: Charles J. Van Enger
Näyttelijät: Max Linder (Max), Alta Allen (Betty, hänen morsiamensa), Ralph McCullough (John, hänen palvelijansa), Betty Peterson (Mary, hänen palvelijattarensa), Harry Mann (kokki), F. B. Crayne (”ystävä”), Chance Ward (konduktööri), Hugh Saxon (asemavirkailija), Thelma Percy (hänen tyttärensä)