JIM WARRENIN SALAISUUS
Rupert Julianin osuudeksi elokuvan historiassa on lähes poikkeuksetta jäänyt paitsi Erich von Stroheimin korvaaminen tämän viimeisessä Universalille tekemässä ohjaustyössään Elämän valhe (1923), myös esiintyminen Lon Chaneyn kauhuelokuvaklassikon Suuren oopperan kummitus (1925) ohjaajana – olkoonkin, että Chaneyn uraan lähemmin tutustuneet historioitsijat ovat pitäneet tähden osuutta elokuvan tekemisessä vähintäänkin Julianin veroisena. Yhtä kaikki, juuri sen enempää ei tästä lähes sadassa elokuvassa esiintyneestä ja yli viisikymmentä nimikettä ohjanneesta rutiinityöskentelijästä muisteta. Niinpä San Francisco Silent Film Festivalin ja La Cinémathèque françaisen yhteistyönä restauroima Jim Warrenin salaisuus on kuin taivaan lahja jokaiselle mykän elokuvan unohdetuista tekijöistä kiinnostuneelle harrastajalle ja historioitsijalle.
Cecil B. DeMillen tuottama Jim Warrenin salaisuus alkaa vankilasta, jossa elokuvan nimihenkilö (H. B. Warner) kuuntelee hermostuneena, kuinka rakennusmiehet nikkaroivat hänelle hirsipuuta. Tuomitun seurana on hänen asianajajansa (Jack Mulhall), joka on aivan varma, ettei Warren ole syyllinen siihen rikokseen, josta hänet aiotaan teloittaa. Niinpä hän yrittää vielä kerran saada asiakkaansa kertomaan totuuden ja yllätyksekseen Jim Warren myös tekee niin. Pitkä takauma vie katsojat 20 vuoden taakse, jolloin Warren oli niin ikään tekemisissä lain pitkän kouran kanssa.
Saksalaisten studioelokuvien tyyliä kehystarinansa osalta mukaileva elokuva alkaa kiinnostavasti. DeMillen Kuningasten kuninkaasta (1927) parhaiten muistettu Warner eläytyy hienosti kuolemaantuomitun vangin rooliin ja tuo uskottavasti ilmi hermostuneisuuden, jonka hermoja raastava tilanne on saanut aikaan. Valitettavasti vain itse ydintarina, jossa on elementtejä monista aikansa suosikkielokuvista aina E. A. Dupontin Varieteesta (1925) King Vidorin Stella Dallasiin (1925), on yllätyksetön ja samalla myös väritön. Dramaattiseksi tarkoitettu loppuhuipentumakaan ei ole kaksinen, sillä sen viimeiset metrit ovat voimattomia.
Elokuva saattaisi hyvinkin olla parempi, mikäli se olisi säilynyt kokonaisuudessaan. Sitä emme saa kenties koskaan tietää, sillä Jim Warrenin salaisuudesta on kadonnut noin kolmasosa. Puuttuvassa materiaalissa on varmastikin muutamia tärkeitä tuokioita, sillä nyt kaikki juonikuviot eivät loksahda saumattomasti paikoilleen. Katselukelvottomaksi tätä kopiota ei voi kuitenkaan syyttää, mutta ehkäpä elokuvan draamakin olisi ehjässä versiossa vahvempaa.
H. B. Warner on elokuvan tähti, eikä kenestäkään muusta ole hänen haastajakseen. Raymond Hattonin tulkitsemassa huijarissa olisi aineksia parempaan, mutta kenties ratkaisevat minuutit ovat kadonneiden osien joukossa. Vera Reynoldsin kaksoisroolista ei ole mitään erikoista mainittavaa, eivätkä sen enempää Jack Mulhall kuin Rockliffe Felloweskaan jää katsojan mieleen. Tämä johtuu kyllä myös heidän hahmoistaan, jotka ovat juuri niin pahvisia kuin odottaa sopii.
Tuotanto: DeMille Pictures Corporation
Ohjaus: Rupert Julian
Käsikirjoitus: Beulah Marie Dix, Bertram Millhauser (Max Marcinin näytelmästä)
Kuvaus: J. Peverell Marley
Lavastus: Max Parker
Leikkaus: Claude Berkeley
Näyttelijät: H. B. Warner (Jim Warren), Vera Reynolds (Norma Drake/Norma Powers), Raymond Hatton (Harry Silvers), Jack Mulhall (Arthur Lawrence), Rockliffe Fellowes (Phil Powers), Virginia Pearson (Millie Burke)