ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

”Pietari on muuttunut… Missä on Pietari? Missä minä olen? Kuinka voin löytää vaimoni? Minne minun on mentävä? Minne? Minne? Minne?”

Olen pian neljännesvuosisadan mittaisen mykkäelokuvaurani aikana nähnyt lukuisia mestariteoksia, joista en ole tiennyt etukäteen mitään. Olen nähnyt myös monia mestariteoksiksi luokiteltuja elokuvia, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet minut kylmäksi useammankin katselukerran jälkeen. Kaikkein jännittävintä on silti heittäytyä sellaisen elokuvan pariin, jota kohtaan on tullut vuosien saatossa ladattua syystä tai toisesta suuret odotukset. Joskus lopputulos on vaisumpi kuin odotin (Rosita), joskus elokuva nousee vieläkin korkeammalle (Ingmarin pojat). Friedrich Ermlerin viimeinen mykkäelokuva Imperiumin sirpale menee heittämällä jälkimmäiseen kategoriaan.

Imperiumin sirpaleen päähenkilö on sotapsykoosista kärsivä upseeri Filimonov (Fjodor Nikitin), joka on jäänyt rintamalta syrjään ja auttelee nyt erään maatilan päivittäisissä askareissa. Omissa maailmoissaan elelevän Filimonovin mieli alkaa eräänä päivänä prosessoida traumojaan ja pian mies kokee tervehtyneensä sen verran, että voi palata kotiin Pietariin vaimonsa luokse. Mutta kymmenen vuoden poissaolon jälkeen Pietari ei ole enää entisensä, eikä vaimoakaan löydy tutusta osoitteesta.

Elokuvan uudesta restauroinnista pitkälti vastuussa ollut Peter Bagrov kertoi Pordenonen mykkäelokuvafestivaalien alustuksessaan, että Imperiumin sirpale on aina ollut kotimaassaan hyvin ristiriitainen elokuva. Siinä missä se on toisille neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan lähes ylittämättömin mestariteos, on se toisille näyttäytynyt häikäilemättömänä kommunistisena propagandana. Bagrov kertoi myös, että elokuva kokee jostain syystä tavanomaista enemmän arvonalennuksia ja -ylennyksiä: aina kymmenen vuoden välein se nostetaan jalustalle vain tullakseen pian unohdetuksi ja vähätellyksi. Uuden restauroinnin myötä elokuvaan on viimeinkin liitetty myös Vladimir Deševovin säveltämä alkuperäismusiikki, joten sopii olettaa, että tämän version myötä Imperiumin sirpale nostetaan pysyvästi mykän kauden merkkiteosten joukkoon.

Imperiumin sirpale on mielenkiintoinen elokuva. Se on täysin omalla tavallaan ja rytmillään liikkuva järkäle, jonka voimakkaissa kuvissa ja ällistyttävissä montaasijaksoissa riittää pureskeltavaa useammallekin katselukerralle. Jo ensimmäiset, äärimmäisen taiteellisesti valaistut kuvat ratapihalta ovat hypnoottisia. Filimonovin pirstoutuneen mielen impulssien kuvaaminen on tehty loistavasti ja kohtaus, jossa ompelukoneen neula muuttuu kuolemaa kylväväksi konekivääriksi, on syystäkin kuuluisa. Unohtumattomin on kuitenkin kaasunaamariin puetun kristushahmon tuhoaminen jaksossa, jossa sotavaunut pyyhkäisevät ihmisen pojan olemattomiin.

Myös tarina on poikkeuksellinen ja tuo monin paikoin mieleen Aleksandr Medvedkinin muutamaa vuotta myöhemmin ohjaaman draaman Onni (Stšastje, 1934). Siinä yksinkertainen maamies tuskailee elämisen vaikeutta toteamalla, ettei osaa elää uudella tavalla eikä saa elää vanhalla tavalla. Myös Ermlerin elokuvassa näemme, kuinka avuton ja eksyksissä ihminen voi olla uuden tilanteen edessä. Filimonovin maailma on täysin erilainen kuin se, josta hän lähti sotaan. Kaikki on kasvotonta, eikä enää tunnu olevan ketään, jonka puoleen kääntyä. Ermler siis näyttää, ettei muutos ole kaikilta osin ollut sellainen kuin sen on kenties kerrottu ja oletettu olevan. Toisaalta hän osoittaa myös, että tällaiset ”imperiumin sirpaleet” kyllä saadaan sulautettua joukkoon, kunhan prosessissa vain ollaan tinkimättömiä. Tästä hyvänä esimerkkinä nähdään massaan lopulta katoava Filimonov, jonka ”hupsu risuparta muuttuu samanlaiseksi täsmällisesti muotoilluksi parraksi kuin muillakin työläisillä (…) Tätä vasten elokuvan viimeinen väliteksti on kuin paha enne: Meillä on vielä paljon työtä toverit”. (Peter Bagrov).

OBLOMOK IMPERII, 1929 Neuvostoliitto

Tuotanto: Sovkino Ohjaus: Friedrich Ermler Käsikirjoitus: Katerina Vinogradskaja, Friedrich Ermler (ensin mainitun ideasta) Kuvaus: Jevgeni Schneider, G. Buštujev Lavastus: Jevgeni Jenei Musiikki: Vladimir Deševov
Näyttelijät: Fjodor Nikitin (Filimonov), Ludmila Semjonova (hänen ex-vaimonsa), Valeri Solovtsov (tämän aviomies), Sergei Gerasimov (valkokaartilainen), Vjatšeslav Viskovski (entinen työnantaja), Lidia Ulman (hänen vaimonsa), Jakov Gudkin (haavoittunut puna-armeijan sotilas)