PÄIVÄNRINTEEN SYNNÖVE
Saman laakson vastakkaisilla rinteillä on kaksi tilaa. Solbakkenin tila on laakson aurinkoisella puolella ja se tuntuu heijastuvan myös tilan asukkaisiin, jotka ovat avoimia, hyväntuulisia ja rakastettavia. Laakson toisella reunalla sijaitsevan Gramliden pihamaalle aurinko yltää vain harvoin ja se puolestaan näkyy tilan asukkaissa juroutena ja sisäänpäin kääntyneisyytenä. Tämä ei kuitenkaan estä tilojen nuoria tutustumasta toisiinsa ja ennen pitkää he myös rakastuvat. Nuorten onnen esteenä on silti monta vastoinkäymistä, ennen kuin he voivat saada toisensa.
Ruotsalaisen elokuvan kultakauden ohjaajista vain Victor Sjöström ja Mauritz Stiller ovat jääneet pysyvästi jälkipolvien mieleen. Heidän vanavedessään kulki silti monta ohjaajaa, joiden suoritukset olisivat voineet saada enemmän huomiota, ellei kärkikaksikko olisi ollut niin hallitseva. Heihin lukeutuu myös suurten historiallisten elokuvien tekijänä kunnostautunut John W. Brunius, jonka kaksi vuosikymmentä kestänyt elokuvaura on käytännössä katsoen tuntematon. Suomalaiset tietävät kyllä Vänrikki Stoolin tarinat (1926) ja myöhemmin tänä syksynä Forssassa esitetään Johan Ulfstjerna (1923), mutta muuten on ollut todella hiljaista. Siksi norjalaisten julkaisema Päivänrinteen Synnöve on elokuvaharrastajalle kuin lottovoitto.
Päivänrinteen Synnöven ulkoasu tuo mieleen Henry Kingin kaksi vuotta myöhemmin ohjaaman mestariteoksen Sukunsa sankari. Aivan kuten kuuluisa amerikkalaiskollegansa, myös Brunius hallitsee kuvien käytön ja aikakauden esittämisen. Hän maalaa lavein vedoin kadonnutta maailmaa ja maisemia sijoittaen ihmiset kuhunkin kuvaan juuri siten kuin on tarkoitettukin. Norjan Gudbrandsdalenin laaksossa kuvatun elokuvan lähes jokainen otos on kuin kehystettävissä oleva maalaus, ihastuttavan raikas ja pirteä. Kuvien käyttäjänä Brunius oli aivan suurten aikalaismestareiden veroinen.
Dramaturgina hän ei ollut kuitenkaan sen enempää Sjöström kuin Stillerkään, vaan ohjauksesta puuttuu intensiteetti ja toteutuksen vimma. Jähmeästi, paikoin jopa laiskasti kerrottu kahden nuoren rakkaustarina jää viimeisimpiä minuutteja lukuun ottamatta elottomaksi, sillä Brunius ei rytmitä tarinaa kunnolla, vaan tapahtumat soljuvat eteenpäin ilman sen kummempia tunnekuohuja – tätä erhettä olisi voinut paikata mukana olevilla nuorten miesten tappelukohtauksilla, mutta nekään eivät oikein jaksa alkeellisen toteuttamisensa vuoksi innostaa. Myös muutamat juonenkäänteet tuntuvat häiritsevän äkkinäisiltä, mutta kenties niin on ollut jo kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaneen Bjørnstjerne Bjørnsonin alkuperäisteoksessa?
Elokuvan tuottanut ruotsalainen Skandia palkkasi pääosiin kaksi aikakautensa suurnimeä, Lars Hansonin ja Karin Molanderin. Molander on tälläkin kertaa ihastuttavan luonnollinen, kun taas Hanson sortuu paikka paikoin tuttuun perisyntiinsä, ylinäyttelemiseen. Kolmas mieleenpainuva näyttelijä on elokuvadebyyttinsä tekevä Einar Röd, joka elehtii vahvasti mielenvikaisen rengin roolissa. Gösta Cederlung on sen sijaan pahan kaverin roolissa turhankin korostettu.
Päivänrinteen Synnöve on mielenkiintoinen tuttavuus historiallista näkökulmaa ajatellen. Elokuvallisesti se ei ole kuitenkaan keskivertoa melodraamaa kummempi, vaikka sen pääosanesittäjät ovatkin aivan maailmanluokkaa – Brunius ei vain saa draamasta kaikkia tehoja irti. Elokuva menestyi silti mainiosti sekä kotimaassaan että maailmalla ja aihe filmattiin uudelleen vuosina 1934 (O: Tancred Ibsen) ja 1957 (O: Gunnar Hellström).
Tuotanto: Filmindustri AB Skandia
Ohjaus: John W. Brunius
Käsikirjoitus: John W. Brunius, Sam Ask (Bjørnstjerne Bjørnsonin romaanista)
Kuvaus: Hugo Edlund, Arthur Thorell
Lavastus: Gustaf Hallén
Näyttelijät: Lars Hanson (Thorbjörn Granliden), Karin Molander (Synnöve Solbakken), Gösta Cederlund (Knud Nordhaug), Einar Röd (renki Aslak), Egil Eide (Sämund Granliden), Svea Peters (Ingebjörg Granliden), Hjalmar Peters (Guttorm Solbakken), Ingrid Sangdahl (Karen Solbakken), Justus Hagman (lääkäri)