”Porvarin helvetti on parempi kuin roskaväen taivas.”
Toisinaan käy niin, että menestyneen taiteilijan on saatava koettaa taitojaan muuallakin kuin omalla mukavuusalueellaan. Niin teki myös oululaissyntyinen kirjailijasuuruutemme Teuvo Pakkala, joka innostui vanhoilla päivillään myös elokuvaamisesta. Tätä varten hän perusti jopa tuotantoyhtiön, Finn Film Osakeyhtiön, jonka elinkaari jäi tosin vain yhden elokuvan mittaiseksi. Vuonna 1921 valmistunut Sotapolulla jäi menestykseltään varsin vaatimattomaksi ja riitautti yhtiön johtoportaan jäsenet keskenään. Pakkala kuoli neljä vuotta myöhemmin ja elokuvakin ajautui pitkäksi aikaa kadoksiin, kunnes sen kopio löydettiin erään kuopiolaisen liikkeen sementtivarastosta vuonna 1958.
Elokuvahistorioitsijat ovat poikkeuksetta vähätelleet lopputulosta, eivätkä suotta - sisällissodan melskeisiin sijoittuva Sotapolulla kompastelee nimittäin jokaisella osa-alueella. On oikeastaan vaikeaa puhua elokuvasta sellaisena kuin me elokuvat miellämme, sillä lopputulos on ennemminkin sarja toisistaan irrallisia, paikoin erittäin lyhyitä kohtauksia, jotka poukkoilevat holtittomasti milloin minnekin suuntaan. Hahmoista on täten vaikea saada otetta ja elokuvan loputtua katsoja joutuukin miettimään, kuka teki mitäkin ja kenen kanssa. Jopa elokuvan keskeisin henkilö, punaisten jahtaama ”Valkoinen Piru”, haalistuu tarinan edetessä vain varjoksi lähtökohdistaan.
Sotapolulla on kaikesta kömpelyydestään huolimatta aidosti sympaattinen elokuva. Itse huomasin toivovani jokaisen jakson jälkeen, että seuraava kohtaus tai seuraava jakso laittaisi kaiken sekamelskan ojennukseen. Koska näin ei missään vaiheessa tapahtunut, keskityin ihailemaan elokuvan ulkoasua. Yksittäiset kuvat – pilvinen taivas, tummanpuhuva metsä, kuoleva sotilas – ovat mieleenpainuvia ja onpa mukaan saatu vielä koskenlaskukohtauskin, todennäköisesti Mauritz Stillerin klassikkoelokuvan Laulu tulipunaisesta kukasta (1919) innoittamana.
Jos ovat hahmot persoonattomia, on samaa sanottava näyttelijöistäkin. Ainoa, joka itselleni jäi mieleen, on punaisten komentajaa esittävä Bertel Nordenstreng ja hänkin kenties siksi, että saa melko runsaasti esilläoloaikaa. Sen sijaan Valkoista pirua esittävä Yrjö Hirviseppä ja hänen adjutantikseen pyrkivä Lisi Carén häviävät muistista yhtä matkaa lopputekstien kanssa. Tämä on erikoista, sillä äkkiseltään voisi kuvitella, että vastikään päättyneestä sodasta olisi ollut muokattavissa muistettaviakin hahmoja.
En kiistä Teuvo Pakkalan kirjoitustaitoja, mutta elokuvaohjaajaksi hänestä ei ainakaan tämän teoksen perusteella ollut – toisaalta on hyvä muistaa, että Pakkala leikkasi elokuvansa uudelleen kutsuvierasnäytöksessä saamansa palautteen vuoksi, mutta oletettavasti alkuperäisversio ei ole ollut tätä kummempi. Kiinnostava tuttavuus, mutta siihenpä se jääkin.
”Aate… kaunis kuin tähti taivaalla… sammuu kuonakasaksi.”
Tuotanto: Finn Film Osakeyhtiö
Ohjaus: Teuvo Pakkala
Käsikirjoitus: Teuvo Pakkala
Kuvaus: J. W. Mattila, Erkki Pakkala
Lavastus: Teuvo Pakkala
Leikkaus: J. W. Mattila, Teuvo Pakkala
Näyttelijät: Yrjö Hirviseppä (sissipäällikkö Karunka, ”Valkoinen Piru”), Lisi Carén (Eliina, nuori perijätär), Jorma Vaajakallio (Jorma Aira, Eliinan serkku), Solveig Wohlström (Vappu Aira, Eliinan serkku), Lilli Carén (naissoturi, kapinallisia), Oskari Oka (Jäykkä, kapinallisten päällikkö/Kuuro-Paavo, kala-ukko), Bertel Nordenstreng (komissaari Jurtta, entinen räätäli), J. V. Leino (pormestari Urho Jänisvaara), Hannes Seppänen (Pentti, ylioppilas)
Lähdemateriaali: KAVI Kuvat: KAVI, Työväenperinne