Vuonna 1928 valmistunut Hiljaa mäissä osoittautui useammallakin tapaa merkittäväksi elokuvaksi Harold Lloydin uralla. Kaksi erikoisuutta liittyy tekniikkaan: ensinnäkin, se oli ensimmäinen Lloyd-elokuva, jossa tähti joutui turvautumaan taustaprojisoinnin käyttöön. Lloyd nimittäin huomasi koekatselussa, että loppuhuipentuma tarvitsisi muutaman oton lisää. Kuvaukset New Yorkissa oli kuitenkin jo tehty ja paluu Manhattanille muutamaa minuuttia varten maksaisi aivan liikaa, joten Lloydin oli käytettävä vastikään kehitettyä Williams Processi -taustaprojisointimenetelmää tilanteen ratkaisemiseksi.
Toisekseen, Hiljaa mäissä jäi Lloydin viimeiseksi mykkäelokuvaksi, vaikka vielä valmistumisaikaan mikään ei viitannutkaan moiseen ratkaisuun. Toisin kuin Chaplin, joka vierasti äänielokuvaa vielä pitkään sen lyötyä itsensä kunnolla läpi, tai Keaton, joka teki M-G-M:llä kuten käskettiin. Lloyd ei epäröinyt kokeilla uutta formaattia kun sellainen oli tarjolla. Seuraavaksi valmistuneen Täällä ei pelätä (1929) -elokuvan Lloyd aloitti vielä mykkäformaatissa, mutta siirtyi lopulta äänen pariin, eikä palannut enää vanhaan maailmaan. Tämän muutoksen myötä hän samalla myös kadotti taiteestaan jotain olennaista, mitä ei enää löytänyt.
Hiljaa mäissä kertoo Harold ”Speedy” Swiftistä, baseballiin hurahtaneesta newyorkilaisnuorukaisesta, jonka on lähestulkoon mahdotonta pysyä työpaikassaan päivää kauempaa – mikään niistä kun ei tunnu olevan hänelle tarpeeksi hyvä. Lopulta sinne tänne säntäilevän Speedyn on kuitenkin otettava itseään niskasta kiinni ja keskityttävä olennaisimpaan, sillä New Yorkin rautatieyhtiö uhkaa nielaista hänen rakastettunsa isoisän ylläpitämän raitiovaunulinjan itselleen ja jättää perheen tyhjän päälle.
Ei tarvitse olla kovinkaan tarkkasilmäinen huomatakseen Lloydin elokuvassa yhteneväisyyksiä King Vidorin samana vuonna valmistuneeseen mestariteokseen Kansan mies. Siinä missä Vidorin toimistotyöläinen arvostelee muita kanssaveljiään ja -sisariaan yrittämättömyydestä ja pitää itseään voittamattomana kunnes ajautuu omassa elämässään yhä lähemmäs tyytymättömyyden ja turhautuneisuuden kuilua, on Speedy kuin hänen humoristinen veljensä: baseballia lukuun ottamatta mikään ei oikein kiinnosta, eikä mikään ole myöskään riittävän hyvää – toiset tehköön vähäpätöisemmät hommat. Matkan varrella molempia vaivaa tietysti myös epäonni, mutta vaikeudet voittamalla he saavat sen, mitä ovat ansainneet.
Elokuvassa on ihastuttavaa jazz-ajan henkeä, viimeisiä hetkiä niistä onnellisuuden päivistä, jotka seuraavan vuoden lokakuussa olivat pörssiromahduksen myötä enää historiaa. Speedy hulluttelee tyttöystävänsä Janen (Ann Christy) kanssa Coney Islandilla, tarjoilee flapperneitosille juomia jäätelöbaarissa ja saa palopuheellaan lähikortteleiden vanhukset ja syrjäytyneet nousemaan barrikadeille ahneen rautatieyhtiön kovanaamoja vastaan. Parin vuoden kuluttua meno oli huomattavasti synkempää, jokainen pärjäsi miten parhaakseen näki ja Harold Lloydille ominainen aurinkoisuus oli vaihtunut myrskypilviksi itse kunkin taivaalla. Hiljaa mäissä on samalla hyvin epätyypillinen elokuva Lloydille, sillä siinä on myös käsinkosketeltavaa melankoliaa.
Kolmas elokuvaan liittyvä uudistus koski näyttelijöitä. Lloydin rinnalla vuodesta 1923 esiintynyt Jobyna Ralston oli siirtynyt kuuden elokuvan mittaisen yhteistyön päätteeksi freelanceriksi ja Lloydin oli etsittävä itselleen uusi vastanäyttelijä. Komediatuottaja Al Christien elokuvissa esiintynyt Ann Christy oli Lloydin mukaan juuri ideaalinen aikakautensa kuvana, joten hän palkkasi nuoren näyttelijättären elokuvaan. Vaikka Christy suoriutuukin roolistaan aivan kelvollisesti, ei hänestä ole kuitenkaan samaan mihin Ralstonista olisi todennäköisesti ollut ja niin ollen hänestä ei jää oikein minkäänlaista mielikuvaa. Ann Christyn ura päättyi seuraavan vuosikymmenen alussa, kuten Jobyna Ralstoninkin.
Hiljaa mäissä oli ehdolla parhaan komediaohjauksen palkintoon, joka jaettiin ainoan kerran vuoden 1929 Oscar-gaalassa. Ted Wilde hävisi kuitenkin kisan Pikkuveljen (1927) alkuperäiselle ohjaajalle, Lewis Milestonelle. Tämä tuskin harmitti Lloydia, sillä elokuva menestyi edeltäjiensä tapaan erinomaisesti ja toimii näin jälkikäteen tarkasteltuna kaikin puolin onnistuneena loppulukuna suuren koomikon suuruuden ajalle.
Tuotanto: Harold Lloyd Corporation
Ohjaus: Ted Wilde
Käsikirjoitus: John Grey, Lex Neal, Howard Emmett Rogers, Jay Howe
Kuvaus: Walter Lundin
Lavastus: Liell K. Vedder
Leikkaus: Carl Himm
Maskeeraus: Wallace Howe
Välitekstit: Albert DeMond
Näyttelijät: Harold Lloyd (Harold ”Speedy” Swift), Ann Christy (Jane Dillon), Bert Woodruff (Pop Dillon), Brooks Benedict (Steven Carter), George Herman ”Babe” Ruth (oma itsensä), Josephine Crowell (nainen autossa), Andy DeVilla (liikennepoliisi), Dan Wolheim (moottoripyöräpoliisi)