DIE STRASSE
Mies ja nainen katsovat ikkunasta ulos kadulle. Toinen heistä näkee siellä elämän riemut: kauniita naisia, neonvaloja, huvituksia. Toinen puolestaan levottomana käyskentelevän ihmisvirran, kylmän suurkaupungin ja turmion. Sanaakaan sanomatta mies ottaa päällystakkinsa ja ryntää kadulle, sillä hän haluaa kokea elävänsä.
Näin alkaa saksalaisen ”katuelokuvan” ensimmäinen merkittävä edustaja, Karl Grunen vuonna 1923 ohjaama Die Strasse. Grunen synkkä ja melankolinen teos aloitti kokonaisen katuelokuvien sarjan, jonka tunnetuin edustaja on G. W. Pabstin kaksi vuotta myöhemmin ohjaama Iloton katu tähtinään Greta Garbo ja Asta Nielsen. Merkittävä teos on myös vuosikymmenen lopussa valmistunut Asfaltti (1929), jonka ohjasi saksalaisen elokuvan veteraani Joe May. Yhteistä näille kaikille kolmelle elokuvalle on se, että ne esittävät yhteiskunnan rikkirevittynä ja läpeensä mätänä. Harvassa ovat ne, jotka koettavat elää hyveellisesti ja uhmata kadulla vellovia viidakon lakeja. Ne, joilla on rahaa, antavat sen näkyä, kun taas ne joilla ei ole, tekevät kaikkensa sitä saadakseen.
Die Strasse on moraalinen opetus kapinasta ja alistumisesta. Sen päähenkilö on turvalliseen ja arkiseen elämäänsä turhautunut keski-ikäinen mies, joka on varma, että elämän ilot ja onni löytyvät jostain aivan muualta kuin hänen kodistaan. Hän juoksee päätä pahkaa maailmaan, jota ei tunne lainkaan ja joka ei myöskään sovi hänen kaltaiselleen henkilölle millään muotoa. Uteliaisuus on vaarassa ajaa hänet perikatoon, sillä Grunen käsikirjoittamassa tarinassa hölmöä miestä huijataan oikein kunnolla. Mutta juuri kun hän on ajautumassa todelliseen pinteeseen, onnekas sattuma estää täydellisen katastrofin syntymisen. Die Strassen yksinkertainen opetus on siis se, että paras ja turvallisin paikka ihmiselle on hänen kotinsa.
Yhden yön ajalle sijoittuva Die Strasse on komeasti tuotettu kokonaisuus. Lavastajina toimineet Karl Görge ja Ludwig Meidner ovat tehneet loistotyötä, sillä studioon luotu suurkaupunki öisine katuineen, pimeine kujineen ja hämärine rappukäytävineen on juuri niin pahaenteinen kuin pitääkin. Erinomaisesti on onnistunut myös kuvaaja Karl Hasselmann, jonka vahvat valaisuratkaisut ovat ihailtavia. Hasselmann käyttää oivaltavasti myös erilaisia tehosteita ja lataa yksittäiset otokset täyteen sähköisyyttä: pikkulapsi liikenneruuhkan keskellä, huijarit korttipöydän ääressä, veitsen välähdys pimeässä - unohtumattomia näkyjä jokainen.
Die Strasse ei tavalliseen tapaan pursua nimekkäitä tähtiä, vaan pikemminkin ”toisen rivin” usein kasvottomiksi jääneitä näyttelijöitä. F. W. Murnaun elokuvassa Palava pelto (1922) esiintynyt Eugen Klöpfer tekee laatutyötä keski-ikäisen miehen roolissa ja varsin onnistunut on myös Leonhard Haskelin roolisuoritus korttipöydässä menestyvänä herrasmiehenä. Norjalaissyntyinen, prostituoitua esittävä Aud Egede Nissen ja Nosferatun (1922) vampyyriä esittänyt Max Schreck ovat muut elokuvan tunnetut nimet.
Die Strasse on aikakautensa komea, joskin varsin tuntemattomaksi jäänyt edustaja. Se on tarinaltaan opettavainen, mutta ei liian moralisoiva, tekniseltä toteutukseltaan näyttävä ja näyttelijätyöltään laadukas. Saksalaisen elokuvakerronnan korkeasta tasosta kertoo sekin, ettei välitekstejä ole tässä teoksessa ollut alun perin lainkaan. Karl Grunen teos vetää vertoja jopa Pabstin kuuluisammalle katuelokuvalle - ainoat mitkä Grunen teoksesta puuttuvat, ovat kuuluisat kansainväliset elokuvatähdet. Tähtien poissaolosta huolimatta Die Strasse on hieno elokuva, jonka jokainen mykkäelokuvista kiinnostunut saa toivottavasti jonain päivänä nähdä.
Tuotanto: Rex-Film GmbH
Ohjaus: Karl Grune
Käsikirjoitus: Karl Grune, Julius Urgiss (Carl Mayerin opastamana)
Kuvaus: Karl Hasselmann
Lavastus: Karl Görge, Ludwig Meidner
Näyttelijät: Eugen Klöpfer (mies), Lucie Höflich (hänen vaimonsa), Aud Egede Nissen (prostituoitu), Leonhard Haskel (herrasmies), Anton Edthofer (parittaja), Max Schreck (sokea mies), Hans Trautner (poika)