VAHVA MIES
Maailman väkevin mies
Lupauksia antavan, mutta ainakin omaan makuuni aivan liian jahkailevan esikoispitkänsä Kulkijan kultateillä (1926) jälkeen Harry Langdon päätti tiivistää työryhmäänsä ja antoi potkut pitkäaikaiselle ohjaajalleen Harry Edwardsille. Uudeksi ohjaajaksi Langdon kiinnitti aiemmin käsikirjoittajana toimineen Frank Capran, jonka avustuksella koomikko nousi lopullisesti eliittijoukkoon. Vuonna 1926 valmistuneen Vahvan miehen jälkeen Harry Langdonia pidettiin lähestulkoon Chaplinin veroisena elokuvantekijänä. Tänä päivänä Vahva mies lasketaan mykkäkomedioiden epäviralliseen kaanoniin ja vaikka itse en elokuvaa aivan mestariteokseksi laskekaan, pidän sitä tähden toiseksi parhaana teoksena heti Isä avuttoman (1927) jälkeen.
Langdon esittää Paul Bergotia, ei-kenenkään-maalla omaa sotaansa käyvää belgialaisnuorukaista, joka saa rakkaudella silattuja kirjeitä kauniilta amerikkalaistytöltä. Kun sota päättyy, Paul matkustaa voimamies Zandowin (Arthur Thalasso) apulaisena Yhdysvaltoihin, tarkoituksenaan löytää kirjeitä lähettänyt tyttö. Eurooppalaispojan elo uudella mantereella osoittautuu ennakoitua vaikeammaksi ja ennen kuin Paul on löytänyt rakastettunsa, hän on joutunut pelastautumaan pahasta kiipelistä useammin kuin kerran.
Arthur Ripleyn tarinaan pohjautuva Vahva mies esittelee katsojille edellisestä elokuvasta hieman rauhallisemmaksi muuttuneen Langdonin. Hän etsii suurkaupungista onneaan viattomana kuin pieni lapsi, jolle maailman pahanilkisyys ei ole konkretisoitunut edes sodassa – niinpä hän uskoo mukisematta, että hauskaa pitävä ovimies tietää salaperäisen neitokaisen henkilöllisyyden tai että viekoitteleva ryöstäjä on juuri se, jota hän on etsimässä. Edes hengenvaaraan joutuminen ei saa nuorukaista kauhun valtaan. Langdonmaista lapsenuskoa ei ole käytetty missään elokuvassa yhtä hyvin hyödyksi kuin tässä.
Tarinassa on jonkin verran yhtäläisyyksiä Chaplinin Kaupungin valoihin (1931) ja se on saattanut hyvinkin saada innoituksensa Langdonin teoksesta. Kohtaus, jossa Paul lopulta tapaa unelmiensa tytön, on erittäin hienovaraisesti rakennettu ja lähentelee Chaplinin mestariteoksen loppuhuipentuman tasoja. Kyseessä on lähikuvien, ilmeiden ja pienten eleiden taidonnäyte ja pidänkin tätä lähestulkoon yhtä kauniina valkokangastuokiona kuin Isä avuttoman hellyttävää öljylamppugagia.
Vahva mies toimii erinomaisesti myös railakkaiden kohtausten osalta. Kuuluisimmassa gagissa Paul raahaa pyörtynyttä teeskentelevää kaunokaista ylös rappusia, eikä huomaa niiden jatkuvan tikkaina, kunnes muksahtaa neito sylissään lattialle. Linja-automatka gangstereiden hallitsemaan pikkukaupunkiin on myös kekseliäs, kun taas loppuhuipentuma, jossa Paul räiskii tykillä sinne tänne ja ajaa gangsterit pakosalle, kärsii turhasta pitkittämisestä. Capra päättää elokuvan kohtaukseen, joka osoittaa, että Langdon oli parhaimmillaan pienenpienten gagien parissa.
Niin julmalta kuin tämä kuulostaakin, Harry Edwardsin erottaminen oli Langdonilta oikea ratkaisu. Capra tuo debyyttiohjauksessaan Langdonin tekemisiin enemmän sulavuutta ja vähentää koomikon maneereja huomattavasti edelliseen elokuvaan verrattuna. Enkä tahdo myöskään väheksyä elokuvan perusopetusta, jonka mukaan unelma ei ole välttämättä sellainen miksi sen kuvittelemme, vaan sellainen millaisena sen hyväksymme.
Tuotanto: Harry Langdon Corp.
Ohjaus: Frank Capra
Käsikirjoitus: Hal Conklin, Robert Eddy (Arthur Ripleyn tarinasta)
Kuvaus: Elgin Lessley, Glenn Kershner
Leikkaus: Harold Young
Välitekstit: Reed Heustis
Näyttelijät: Harry Langdon (Paul Bergot), Priscilla Bonner (Mary Brown), Gertrude Astor (Gold Tooth), Arthur Thalasso (voimamies Zandow), William V. Mong (pastori Brown), Robert McKim (Roy McDevitt)