Suds

SUDS


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

”Who would love me? Who could? Nobody never won’t.”

On ilta ja lontoolainen pesula on sulkenut ovensa. Nuori ja vaatimattoman näköinen nainen istuu sen rappusilla ja suree itseään. Hänen unelmansa, satumainen kävelyretki puistossa komean nuorukaisen kanssa on juuri peruuntunut, sillä hän on huomannut, ettei mies halua näyttäytyä hänen kanssaan julkisella paikalla. Nainen painaa päänsä alas ja itkee. Kuva himmenee mustaan.

Sellaiset elokuvankatsojat, jotka ovat tutustuneet Mary Pickfordiin ja hänen teoksiinsa ainoastaan 20-luvun filmien kautta, saattavat hyvinkin yllättyä tästä dramaattisesta kohtauksesta elokuvassa Suds – chaplinmaista tragikomediaa kun ei aina yhdistetä Pickfordiin ja hänen optimistiseen maailmankuvaansa. On totta, että uran lähestyessä loppuaan tähden tuotantojen tyyli muuttui yleisöä avoimemmin miellyttäväksi, mutta vielä 20-luvulle tultaessa Pickfordilta saattoi odottaa rohkeitakin ratkaisuja. Hyvinä esimerkkeinä toimikoon hourejakso elokuvassa Pieni rikas tyttö-parka (1917) tai orvon teinitytön piekseminen lähestulkoon hengiltä Pickfordin parhaimpiin teoksiin lukeutuvassa elokuvassa Stella Maris (1918).

Suds                  Suds

Vuonna 1920 valmistuneen Sudsin päähenkilö on pesulatyöntekijä Amanda Afflick (Pickford), työkavereidensa jatkuvan vähättelyn ja naurun kohde. Amandalla ei ole juurikaan ystäviä, mutta vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän onnistuu sepittämään itselleen jopa romanssin erään Horace Greensmithin (Albert Austin) kanssa. Unelmat eivät käy kuitenkaan aina toteen, sen saa Amandakin katkerasti huomata.

Suosittuun teatterinäytelmään perustuvan Sudsin huikeasta ulkoasusta ovat vastanneet Max Parker (lavastus) ja Charles Rosher (kuvaus). D. W. Griffithin elokuvaa Katkenneita kukkasia (1919) on usein pidetty mykän kauden hienoimpana Lontoon studiorekonstruktiona, mutta Sudsin nähtyään tätä mielipidettä voi olla syytä tarkistaa. Ankeat köyhälistökorttelit, ihmisiä kuhisevat kadut ja vesihöyryn kyllästämä pesulanrähjä ovat kuin suoraan vanhoista valokuvista. Rosherin rohkeat valaisuratkaisut viimeistelevät alakuloisen elokuvan ulkoasun täydellisesti.

Suds                  Suds

Suds ei nouse muilta osin puitteidensa tasolle. Slapstickia ja draamaa sekoittava tarina toimii moitteetta, mutta hahmot ovat jääneet hieman puolitiehen. Siinä missä Pickford rakensi Stella Maris -elokuvan tyttörukan huolella ja uskottavasti, jää Sudsin Amanda Afflick edellä mainitun maneereihin turhankin tarkasti tarrautuvaksi hahmoksi. Pieniä muutoksia on tosin nähtävissä siellä täällä, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että samankaltaisuus peittyisi. Harmaasta sivuosamassasta nousee esille ainoastaan entinen poolohevonen Lavender, jonka kanssa Amanda ratsastaa mieleen jäävästi ympäri vuokrahuonettaan.

Pickfordin loppu-uraa vaivannut haluttomuus runneltujen ja köyhien tyttörukkien esittämiseen voi hyvinkin johtua siitä, ettei Suds saanut osakseen niin suurta menestystä kuin mitä tähti oli toivonut. Erityisen ristiriitaisesti suhtauduttiin elokuvan lopetukseen, jonka vuoksi Pickford kuvasi tarinaan kaksi uutta loppua. Kumpikaan näistä ei ole kuitenkaan uskottava, saati tarinaan sopiva, joten ratkaisusta jää väkisinkin paha maku suuhun. Alkuperäinen lopetus olisi ollut kaikessa dramaattisuudessaan ainoa ja oikea, mutta rahan mahti oli tälläkin kertaa liian suuri.

SUDS, 1920 Yhdysvallat

Tuotanto: Mary Pickford Company Ohjaus: John Francis Dillon Käsikirjoitus: Waldemar Young (Richard Brycen ja Frederic Pennin näytelmästä) Kuvaus: Charles Rosher, L. W. O’Connell Lavastus: Max Parker Puvustus: Adele Crinley
Näyttelijät: Mary Pickford (Amanda Afflick), Albert Austin (Horace Greensmith), Harold Goodwin (Benjamin Pillsbury Jones), Rosa Dione (Madame Jeanne Gallifilet Didier), Darwin Karr (arkkiherttua), Lavender (hevonen)



© 2.6.2012 Kari Glödstaf