”Suomalaisen elokuvan historia, jos näin komeata sanaa ollenkaan on syytä käyttää, kun kysymyksessä on niin nuori ja itse asiassa vähän kehittynyt ala kuin kotimainen filmituotantomme, alkaa oikeastaan vasta vuodesta 1920 (…) Tietysti maassamme oli jo paljon aikaisemminkin yritetty tehdä ’eläviä kuvia’, mutta näistä yrityksistä ei yleensä ole säilynyt muita tietoja kuin joukko tragikoomillisia kaskuja ja juoruja, joiden kerääminen ja seulominen kylläkin varmasti kannattaisi (...) Kotimaisista tuotteista ennen vuotta 1920 ei kannattane mainita kuin yksi ainoa, Minna Canthin näytelmän mukaan sommiteltu Sylvi…” Roland af Hallström: Filmi – aikamme kuva, 1936.
Elokuva saapui Suomeen hyvin varhaisessa vaiheessa, ainoastaan puoli vuotta Pariisin Grand Caféssa järjestetyn esityksen jälkeen. Helsingin Seurahuoneella 29.6.1896 järjestetyssä tapahtumassa ”XIX:n vuosisadan ihmeenä” mainostettu ”Elävät valokuvat” oli kiinnostava tapahtuma ja etukäteen kahden päivän mittaiseksi suunniteltu vierailu venyi kahdeksan päivän mittaiseksi. Seuraavan kerran Lumièren elokuvakiertue saapui Suomeen kaksi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa esityksiä oli myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja pian maassamme nähtiin runsaasti kiertäviä elokuvanäytöksiä. Ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, Luigi Topin ohjaama Jeesuksen elämä ja teot (The Passion Play, 1900), esitettiin Helsingissä vuonna 1900. Suuren suosion saaneista näytännöistä oli silti vielä pitkä matka omiin tuotantoihin, joita saatiin odottaa vielä lähes vuosikymmen. Siemen oli kuitenkin jo kylvetty, nyt sen täytyi antaa itää.
HAPUILEVIN ASKELIN KOHTI SALAVIINANPOLTTAJIA
Elokuvan ensimmäinen vuosikymmenen oli kiertävien näytäntöjen kulta-aikaa. Suomalaisen elokuvan biografitoiminnasta kattavasti kirjoittanut tutkijatohtori Outi Hupaniittu nostaa elokuva-alan alkutaipaleelta kaksi nimeä muiden yläpuolelle: ruotsalaisen David Fernanderin (1883-1935) sekä norjalaisen Rasmus Hallsethin (1879-?), jotka kiersivät menestyksekkäästi useita kertoja maassamme 1900-luvun alussa. Ensimmäinen kiertue tehtiin jo vuonna 1901 ja tietokirjailija Sven Hirnin mukaan ”kaksikko oli vuosisadan alussa ylivoimainen”. Runsas mainonta ja lehtiarvosteluiden käyttö olivat keskeisessä asemassa heidän luodessaan nimeä kiertueelleen, mutta pelkästään tämä ei selitä suosiota. Hupaniitun mukaan ”Fernanderin ja Hallsethin nimistä tuli takuu hyville filmiesityksille, ja sen takuun hedelmiä kaksikko keräsi palaamalla samoille paikkakunnille vuodesta toiseen.” Viimeisen kiertueensa Fernander ja Hallseth tekivät vuonna 1907.
Pelkkä kiertävien näytäntöjen saavuttama suosio ei ollut riittävä tae elokuvakulttuurista puhumiselle, sillä siihen tarvittiin kiinteitä, jatkuvia elokuvaesityksiä ja esityspaikkoja. Tivoli- ja sirkusaloiltakin tunnetun Johan Abraham Walfrid Grönroosin teatteri oli vielä kiertävää mallia, kun taas helsinkiläisen Gustaf Nordinin Kinematograf International tavoitteli jo kiinteän teatterin määritelmää. Mikonkatu 5:ssä sijaitseva elokuvateatteri ei tosin ollut kovin pitkäikäinen, joulukuusta 1901 toukokuuhun 1902. Kovin paljon paremmin ei käynyt G. Sailerillekaan, jonka Original Bioskop jäi niin ikään vain muutaman kuukauden mittaiseksi.
Outi Hupaniittu pitää ensimmäisenä kiinteänä elokuvateatterina tulevan presidenttimme serkun, valokuvaajana menestyneen Karl Emil Ståhlbergin niin ikään Mikonkadulle huhtikuussa 1904 avaamaa Världen Runt – Maailman ympäri -elokuvateatteria. Ensimmäiset elokuvanäytöksensä jo vuonna 1896 antaneen Ståhlbergin (kuva alh. vas.) ura oli ollut ohdakkeinen, mutta teatterin myötä hänen menestyksensä elokuvamaailmassa muuttui. Ståhlberg pysytteli lopulta alalla aina vuoteen 1917. Elokuvaneuvos Kari Uusitalon mukaan ”Ståhlbergille kuuluu kunniapaikka ensimmäisenä vakinaisena elokuvatuottajana ja suurten mittojen yrittäjänä”, kun taas Hupaniitun mielestä Fernander ja Hallseth tulisi sijoittaa tunnetuimman kolmikon – Ståhlberg, Erik Estlander, Hjalmar V. Pohjanheimo – joukkoon.
Näytelmäelokuvia oli tehty maailmalla jo useiden vuosien ajan. Suomessakin oli kiinnostusta, mutta suurimmaksi ongelmaksi oli todennäköisesti noussut rahoituksen puute. Siksi Ståhlbergin kaltainen liikemies tarvittiin mukaan. Näyttelijöiksi kiinnitettiin Kansallisteatterissa työskennelleet Teuvo Puro (kuva alh. oik.), Teppo Raikas, Eero Kilpi ja Alex Rautio, Engströmin huolehtiessa kuvaamisesta. Kun tuottaja oli saatu vakuutettua ensimmäisen kotimaisen näytelmäelokuvan tärkeydestä ja merkityksestä, käynnistettiin käsikirjoituskilpailu, jonka voittaja filmattaisiin. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi tietää kertoa, ettei tällä tavoin syntynyt tuote ollut Suomessa ainoa lajiaan, vaan samaa tapaa oli käytetty myös teatterin ja oopperan saralla.
Kilpailu oli valtava menestys ja kaikkiaan 652 ehdokasta otti siihen osaa. Osallistujia oli monilta eri yhteiskunnan osa-alueilta ja aiheet vaihtelivat farsseista historiallisiin draamoihin ja komedioihin. Ensimmäisen palkinnon voittanut nimimerkki J. V-s kirjoitti ”yksityiskohtaisesti kuvatun miimillisen farssin” kahdesta viinanpolttajasta, heidän asiakkaastaan ja poliisista. Vuoden 1907 kevättalvella kuvattu ja 29. toukokuuta ensi-iltansa saanut Salaviinanpolttajat menestyi hyvin, mutta valitettavasti tätä nykyä elokuvasta ei ole tallella sen enempää filmimateriaalia kuin käsikirjoitustakaan. Vertailun vuoksi kuitenkin mainittakoon, että Suomi ehti näytelmäelokuvien tekoon ennen Venäjää ja Italiaa, jotka aloittivat näytelmäelokuvien teon vasta seuraavana vuonna. Merkittävänä takaiskuna voidaan pitää sitä, ettei Ståhlbergiä kiinnostanut rahoittaa lisää näytelmäelokuvia, joten uusia tekijöitä piti etsiä muualta.
LISÄÄ KILPAILUA JA ENNAKKOSENSUURIA
Kilpailu kiristyi nopeaa vauhtia ja kaikissa suurissa kaupungeissa alkoi olla teatteritoimintaa – jo pelkästään Helsingissä avattiin vuosina 1905-1906 seitsemän teatteria. Alalla jo pitkään toimineet Fernander ja Hallseth päättivät myös asettua aloilleen ja avata kiinteän teatterin: Nordiska Biograf Kompaniet aloitti toimintansa Helsingissä syyskuussa 1906. Tämä loi painetta Apollolle, sillä vuosien kokemus ja laajat filmivarastot takasivat uudelle kilpailijalle hyvät lähtökohdat heti alusta alkaen. Yhtiöt alkoivat suunnitella laajentamista ja pian kolme suurta – Apollo, Nordiska ja tamperelainen Oy Maat ja Kansat – levittäytyivät laajalle suomalaisella elokuvakartalla.
Vaikka teatteritoimintaa oli ympäri maata, vain ani harva toimijoista kuvasi omia elokuvia. Vuonna 1906 perustettu Oy Maat ja Kansat ei ollut suinkaan ensimmäinen tamperelainen elokuvayhtiö, mutta on jäänyt historiaan edeltäjiään paremmin. Tästä kuuluu kiitos toisen suomalaisen näytelmäelokuvan tuottamisesta. Tampereella kuvattu, toukokuussa 1908 ensi-iltansa saanut Vasikan häntä on kertomus kahdesta ylioppilasnuorukaisesta, jotka rakastavat samaa naista. Rakkaus naista kohtaan johtaa kepposeen ja ajan hengen mukaiseen riemukkaaseen loppuun, jossa sankaritar antaa mielitietylleen ympäri korvia. Vain neljän minuutin mittaiseksi lyhytelokuvaksi arvioidusta Vasikan hännästä ei ole säilynyt meidän päiviimme asti lainkaan materiaalia.
Vasikan hännän jälkeen tahti hiipui, vaikka ”tuotantoa olikin toivottu isommaksi ja laadukkaammaksi” (Hupaniittu). Aikalaiskuvauksia tehtiin kuitenkin vinhaa vauhtia, 50 kpl vuonna 1907 ja 35 kpl vuonna 1908. Elokuvateattereiden ohjelmisto piti siis koostaa ulkomaisten näytelmäelokuvien pohjalta, mikä on näin jälkikäteen ajateltuna erityisen harmillista, sillä nuorelle elokuvamaalle olisi ollut erittäin tärkeää kehittyä samaan tahtiin muiden alan keskeisten maiden kanssa. Toisaalta, tuolloin muurattiin se dokumenttielokuvan peruskivi, joka vieläkin kannattelee korkealaatuista dokumenttielokuvatuotantoamme.
Seuraavia näytelmäelokuvia jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1912, jolloin Salaviinanpolttajat tuottanut Atelier Apollo teki lyhyeksi jääneen paluun fiktion maailmaan. Margaretaa ajetaan takaa ei ole varsinainen itsenäinen teos, vaan insertti kaksiosaiselle oopperaparodialle Faust tahi Hiisi Helsingissä, jonka kantaesitys oli 18.3.1912. Margaretaa ajetaan takaa jäi Atelier Apollon viimeiseksi näytelmäelokuvaksi, mutta uusi yrittäjä oli jo valmiina astumaan kuvioihin. Ruotsalainen Bror Berger oli näytellyt Margaretassa ja halusi kokeilla taitojaan myös ohjaajana. Tuloksena oli Rusthollari Petterssonin Helsinginmatka, joka sai ensi-iltansa joulukuussa 1912. Rusthollari Petterssonin Helsinginmatka sai kunnian olla ensimmäinen ennakkotarkastettu kotimainen elokuva.
Ennakkosensuurin ensiaskeleet oli otettu jo vuonna 1908, kun Suomen Valkonauhaliiton Helsingin paikallisosasto oli järjestänyt keskustelutilaisuuden, jonka yhtenä aiheena oli elokuvien turmiollisuus. Elokuvissa käynti oli valtavan suosittua ja niiden moraalittomuuden katsottiin olevan haitaksi kansalle. Tähän saakka elokuvien mahdolliset ikärajavalinnat olivat maahantuojien määrittelemiä, mutta nyt tilanne koettiin huolestuttavaksi ja siihen haluttiin muutos. Kristillistä taideseuraa edeltänyt Kolmisointuyhdistys asetti kahdeksanhenkisen valiokunnan laatimaan ehdotuksia toimenpiteistä. Tarkkailun kohteena oli kevätkausien 1909 ja 1910 elokuvat, joiden pohjalta toimikunta laati ehdotuksensa ennakkosensuurista. Asia eteni senaatissa nopeasti ja uusia sääntöjä luotiin, mutta valtakunnallisia säädöksiä ei saatu aikaiseksi, vaan ennakkotarkastus jäi poliisien hoidettavaksi. Filmitarkastuslautakunta perustettiin vasta itsenäisyyden jälkeen, mutta varsinainen laki ennakkotarkastuksesta säädettiin vasta vuonna 1946.
MITÄ MEILLÄ OIKEIN ESITETTIIN?
Elokuvat olivat levinneet nopeasti lähes koko maahan ja niiden suosio oli valtaisa. On jokseenkin mielenkiintoista, ettei sensuuri takertunut vuosisadan alun outoihin ja eksoottisiin lyhytelokuviin, joissa esitettiin murhia, onnettomuuksia tai eläinmaailman julmuuksia – kenties näitä pidettiin todenmukaisuutensa vuoksi esimerkkeinä maailman menosta tai sitten elokuvaa ei vielä tuohon aikaan mielletty niin turmiolliseksi. Peter von Bagh kertoo Suomalaisen elokuvan uudessa kultaisessa kirjassa vuoden 1904 ohjelmiston makupaloista:
”5 elävää kuvaa joiden joukossa 9 miljoonaa kertaa suurennettuja juustomatoja. Jättiläiskäärme, joka musertaa ja nielee valkean rotan pureskelematta. Suurenmoista! Ym.”
”Serbian kuningasparin murha. Presidentti Mac Kinleyn murha. Martiniquen onnettomuus, jossa 40 tuhatta ihmistä sai surmansa. Kiinalaisessa makkaratehtaassa, sekä useita muita huvittavia näytöksiä. Naurua kelle vain maittaa.”
Filosofian tohtori ja tietokirjailija Sven Hirn kertoo puolestaan kirjassaan Kuvat elävät, mitä valkokankaalla näkyi vielä muutamaa vuotta myöhemmin. Nykykatsojalle nämä esimerkit ovat tuttuja jo pelkästään monista tv-sarjoista, mutta vuosisadan takainen pahennus ja huoli katsojien turmiollisuudesta on helppo ymmärtää. Samalla jokainen voi heittää romukoppaan luulon siitä, että mykkäelokuvien aikakausi olisi ollut jotenkin viaton ja naiivi.
”Saatuaan selvityksensä valmiiksi marraskuun 29. päivänä esittelijä (Juho) Airaksinen kertoi kymmenen edellisen viikon aikana käyneensä itse näytännöissä ja lisäselvityksenä päätyneensä siihen, että nähdyissä elokuvissa oli esitetty kahdeksan varkautta, viisi ryöstöä, kahdeksan juopottelukohtausta, kymmenen ’ilkeätä’ rakastelukohtausta, kuusitoista murhaa, kolme ihmisryöstöä, kaksikymmentä tappelukohtausta, kahdeksantoista pahoinpitelyä, kuusi tapausta joissa järjestysvaltaa pidettiin pilkkana sekä neljä tapausta joissa osoitettiin vanhempien olevan väärässä ja lasten oikeassa. Uskonnollisia tunteita loukattiin kerran, samoin näytettiin kerran mielipuolisuuden puhkeamista.”
Ohjelmisto ja yleisön maku onneksi muuttuivat vähitellen ja laadukkaammat elokuvat alkoivat saada enemmän jalansijaa. Tanska oli tuohon aikaan maailman johtava elokuvamaa, joten sen tuotannot saapuivat hyvissä ajoin myös Suomeen. Teatteriseurueessakin aiemmin Suomessa vieraillut Asta Nielsen (ylh. vas.) oli sensaatio ja mukavasti menestyi myös ranskalainen mestarikoomikko Max Linder (ylh. oik.), jota yritettiin saada jopa maahamme vierailulle, mutta suunnitelma kariutui palkkavaatimuksiin. Saksalaiset elokuvat kiellettiin sodan aikana, mutta ne palasivat ohjelmistoon sodan päätyttyä. Ruotsalaiset elokuvat ilmestyivät kuvioihin maailmansodan aikana, italialaiset spektaakkelit puolestaan vähän aiemmin. Venäläiset elokuvat valtasivat alaa ja amerikkalaiset koomikot ilmestyivät valkokankaillemme Chaplinin ja Ford Sterlingin johdolla vuoden 1915 tietämillä.
Teatterit kehittyivät kilpailun kovetessa. Kun elokuvien esittäjät olivat vielä vuosisadan alussa todenneet, että ”avara perunakellarikin saattoi olla käyttökelpoinen paikka elokuvien esittämiselle” (Sven Hirn), oli alkuvuodesta 1909 avattu helsinkiläinen Olympia suunniteltu jo 551 katsojalle ja sen viihtyvyydestä vastasi seitsenmiehinen orkesteri kapellimestarin johdolla. Teattereita perustettiin ahkerasti osan jäädessä varsin lyhytikäisiksi, kun taas suurimmat ja hienoimmat menestyivät vuodesta toiseen. Alan suuresta suosiosta kertoo paljon se, että itsenäistyessämme pelkästään Helsingissä toimi 29 elokuvateatteria.
KUNNIANHIMOINEN ELOKUVAYRITYS
Ensimmäiset kotimaiset näytelmäelokuvat olivat komediapainotteisia, mutta uusia tuulia oli jo odotettavissa. Salaviinanpolttajien ydinkolmikko Frans Engström, Teuvo Puro ja Teppo Raikas alkoivat suunnitella syksyllä 1910 omaa yhtiötä, jonka tavoitteena oli laajentaa kotimaista filmituotantoa. Heitä innoittivat alati pitenevät kansainväliset elokuvat, joiden varjoon kotimaiset lyhytelokuvat alkoivat väistämättä jäädä. Aiheikseen kolmikko valitsi niin itselleen kuin yleisöllekin tutut Minna Canthin menestysnäytelmät Sylvi (1893) ja Anna-Liisa (1895). Kolmanneksi valikoitui ruotsalainen romaani Brottsjöar (1891), joka kääntyi elokuvaksi Hyökyaaltoja. Hupaniitun mukaan he saivat todennäköisesti avukseen Nordiska Biograf Filmkompanietin. Kunnianhimoinen hanke meni valitettavasti mönkään.
Kuvaukset aloitettiin kesällä 1911. Engström toimi päärahoittajana ja piti huolen kuvaamisesta, Teppo Raikas ohjasi Anna-Liisan ja Teuvo Puro kaksi muuta aihetta. Ensimmäiseksi filmattiin Sylvi ja muut hyvin pian tämän jälkeen. Kuvaukset hoidettiin ulkona, sillä varsinaisia studiotiloja ei vielä ollut. Sylvin kuvauspaikaksi valikoitui hotelli Fennian kattotasanne, Hyökyaaltoja tehtiin saaristossa ja Anna-Liisaa varten palattiin Helsinkiin. Viimeksi mainitussa näytteli Mimmi Lähteenoja, joka toisti Husson roolin myös vuoden 1922 filmatisoinnissa.
Kun kuvaukset olivat ohi, filmit oli tarkoitus lähettää Tanskaan kehitettäviksi. Elokuvaryhmän rahavarat olivat tässä vaiheessa kuitenkin sen verran vähäiset, että lähetys pystyttiin hoitamaan vasta seuraavana vuonna. Liekö huonon varastoinnin seurausta vai holtitonta filmien käsittelyä, mutta Tanskasta palattuaan sekä Anna-Liisa että Hyökyaaltoja olivat tuhoutuneet katselukelvottomiksi. Sylvi oli sentään säilynyt ja se saatiin myös ohjelmistoon. Elokuva menestyi erittäin hyvin, mutta ei pystynyt kattamaan kahdesta pilalle menneestä elokuvasta koituneita kustannuksia.
Elokuvien historiallista arvoa ei tuohon aikaan tunnistettu, eikä elokuva-arkistoista ollut vielä tietoakaan. Niinpä Sylville kävi samoin kuin lukuisille muillekin aikalaisilleen. Se painui unholaan, eikä kukaan tuntunut olevan kiinnostunut sen kohtalosta. Se löydettiin uudelleen vasta vuonna 1934 eräästä romukaupasta. Hannu Salmen mukaan kyseessä ei ollut kuitenkaan yhtenäinen printti, vaan kokoelma järjestämätöntä filmimateriaalia. Tänä päivänä Sylvistä (kuva alh. vas.) on jäljellä ainoastaan 13 minuuttia ja se on toistaiseksi ainoa filmiaines, jota koko autonomian aikakaudesta on olemassa.
ELOKUVANTEKOA KAHDESSA MAASSA: KONRAD TALLROTH
Jykeväkasvoinen Konrad Tallroth (1872-1926) on tuntemattomimpia elokuva-alan suurmiehiämme. Tallrothin (kuva ylh. oik.) menestyksen vuodet osuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin hän ohjasi elokuvia sekä Suomessa että Ruotsissa. Valitettavasti iso osa hänen ohjaustöistään on tuhoutunut, enkä ole ainakaan toistaiseksi saanut mahdollisuutta nähdä hänen länsinaapurissa tekemiään elokuvia, joten Konrad Tallrothin uran tarkasteleminen on jäänyt pitkälti elokuvahistorian kirjojen varaan. Teatterihistoriaa käsittelevistä kirjoista löytyy runsaasti merkintöjä, tekihän Konrad Tallroth menestyksekkään uran silläkin saralla.
Pappisperheeseen syntyneellä Tallrothilla oli kaikkiaan kahdeksan sisarusta, mutta ainoastaan hän koki elokuvan uran arvoiseksi kutsumukseksi. Tämä ei luonnollisestikaan tapahtunut nuorena, sillä Tallroth oli jo pitkälti yli kahdenkymmenen, kun elokuva saapui ensimmäistä kertaa Suomeen. Itse asiassa hän tutustui elokuvien tekemiseen vasta kypsässä 40 vuoden iässä, kun Kaarle Halme kokosi näyttelijäseuruetta kesän 1913 kuvauksiin. Tallroth sai roolin kahdesta elokuvasta: loppuvuodesta 1913 ensi-iltansa saaneessa Nuoressa luotsissa hän esitti pääosaa, nuorta Eero Luotolaa, jota vuoden 1928 uusintafilmatisoinnissa tulkitsi Joel Rinne. Vasta puolitoista vuotta myöhemmin esityskelpoiseksi saatetussa draamassa Kesä hänellä oli sivuosa. Tallrothin läsnäoloa mielenkiintoisemmaksi jälkimmäisen elokuvan tekee, että sen käsikirjoituksesta vastasi Eino Leino.
Tallroth katsoi itsekin paljon elokuvia ja oli varma, että pystyisi parempaan suoritukseen kuin Halme, jonka kanssa työskentely oli osoittautunut hänelle pettymykseksi. Niinpä Tallroth istui alas ja käsikirjoitti tarinan, jonka tuottajaksi lupautui Nordiska Biograf Kompaniet. Kun onni pettää sai ensi-iltansa 23.11.1913 ollen kelpo menestys. Huomattavaksi elokuvan tekee myös kesto, sitä nimittäin pidetään autonomian ajan pisimpänä filmaustyönä (16 fps/1300 m/71 min). Elokuvasta ei ole säilynyt ainoatakaan kopiota, joten tiedon tarkistaminen on mahdotonta. Tallroth näytteli elokuvassa myös itse, kuten lähes kaikissa muissakin ohjaustöissään.
Elokuvista innostunut Tallroth tähysi nyt korkealle. Neuvottelut tanskalaisen Nordisk Film Kompagnin kanssa eivät onnistuneet, eikä lopulta kotimaisen, kansainvälisesti kilpailukykyisen tuotantoyhtiön luominenkaan. Kun ristiriitoja ja vastoinkäymisiä alkoi esiintyä myös teatterissa, käänsi Tallroth katseensa Ruotsiin, jossa elokuva oli huomattavasti merkittävämmässä asemassa kuin meillä Suomessa. Kun Svenska Biografteatern tarjosi hänelle mahdollisuutta liittyä yhtiöön Mauritz Stillerin ja Victor Sjöströmin rinnalle, ei Tallrothilla ollut vaikeuksia vastata myöntävästi. Hän ohjasi Svenska Biolle kahdeksan elokuvaa puolen vuoden aikana ja sai avukseen yhtiön osaavimmat tekijät Henrik Jaenzonista Axel Esbenseniin. Jostain syystä sopimusta ei kuitenkaan jatkettu pidempään, joten hän palasi perheineen takaisin Suomeen vuoden 1916 lopulla.
Ilmapiiri kotimaassa oli poliittisesti erittäin kireä, mikä näkyi myös hänen uusimman tuotantonsa saamassa vastaanotossa - Eräs elämän murhenäytelmä (1916) kiellettiin lopulta vain kaksi päivää ennen ensi-iltaa. Kyseinen elokuva jäi autonomian ajan viimeiseksi teokseksi. Tallroth ei antanut kuitenkaan periksi, vaan oli jo vuonna 1919 ohjaamassa uutta elokuvaa, ”ensimmäiseksi suomalaiseksi filminäytelmäksi” nimettyä komediaa Venusta etsimässä. Tämän jälkeen hän palasi kameran taakse vielä kahdesti (Rakkauden kaikkivalta, 1922 ja Suursalon häät, 1924), kunnes menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen tammikuussa 1926. Konrad Tallroth ehti ohjata kaikkiaan kolmetoista elokuvaa Suomessa ja Ruotsissa.
”Saitte lukuisia voittoja. Ei siis ihme, jos me, jotka Teistä niin paljon pidimme, tunnemme kaipausta Teitä muistaessamme ja suremme sitä, että yksi näyttämö- ja filmitaiteen uskollisista palvelijoista on poissa.” Filmiaitta 2/1926
ERIK ESTLANDER, ELOKUVAYRITTÄJYYTTÄ KOLMELLA VUOSIKYMMENELLÄ
Elokuva-ala houkutteli yrittäjiä muualtakin kuin teatterista. Yksi kokeilijoista oli teollisuudessa toiminut Erik Estlander, joka astui elokuvan maailmaan maahantuonnin merkeissä vuonna 1908. Hän jatkoi maahantuontia vuoteen 1912, jolloin perusti tuotantoyhtiö Finlandia Filmin. Uuden yhtiön tavoitteena oli tuottaa elokuvia, ei esittää niitä itse, mutta koska alalla toimiminen oli tällä tavoin todella vaikeaa, joutui Estlanderkin hankkimaan jo seuraavana vuonna oman teatterin. Ensi alkuun Finlandin Film tuotti lyhytelokuvia, mutta se kunnianhimoisena tavoitteena oli lyödä läpi näytelmäelokuvien kautta kansainvälisillä markkinoilla.
Yksi Estlanderin erikoisimmista hankkeista oli lasinen elokuvastudio, jonka hän rakennutti Helsingin Kulosaareen. Studio osoittautui odotettua epäkäytännöllisemmäksi: luonnonvalon määrä ei riittänyt kuin muutamana kuukautena, joten Estlanderin studioon jouduttiin asennuttamaan sähkövalaistus ja näin sen hyöty jäi olemattomaksi. Studiota käytettiin ainoastaan kesällä 1915, jolloin yhtiö valmisti kaksi näytelmäelokuvaa. Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti Katoavia timantteja eli Herrasmies-varas Morel vastustajanaan etsivä Frank ja hieman myöhemmin Tuhlaajapoika, joka oli elokuvaneuvos Kari Uusitalon mukaan ”koko Finlandia Filmin päätyö”.
Maailmansota ja Suomen kiristynyt poliittinen tilanne tekivät hallaa Estlanderin suunnitelmille rakentaa Suomesta Ruotsin ja Tanskan veroinen elokuvamaa. Toiminnan olisi pitänyt olla laaja-alaisempaa, ”sillä laajaan ulkomaan levitykseen lähteminen olisi vaatinut huomattavasti suurempia panostuksia” (Hupaniittu). Koska venäläiset viranomaiset julistivat maahamme kuvauskiellon vuonna 1916, katkesi näytelmäelokuvien teko vähäksi aikaa siihen (kielto purkautui seuraavana keväänä, mutta kesti vielä kaksi vuotta, ennen kuin näytelmäelokuvia alettiin taas valmistaa – dokumentteja tehtiin sen sijaan useita). Niinpä Estlander palasi maahantuonnin pariin. Sodan jälkeen hän teki yhteistyötä saksalaisten tahojen kanssa, mutta kun nämä lähtivät maasta, Estlander alkoi tuoda elokuvia Tanskasta ja Ruotsista. Lasinen studio purettiin vuonna 1920 ja saman vuoden marraskuussa Finlandia Film lopetti toimintansa, mutta Estlander jatkoi silti elokuvien maahantuontia.
Estlander oli yksi maamme johtavista filmien välittäjistä ja solmi nyt sopimuksen Gustaf Molinin ja Eduard Muhlertin kanssa. Yhteistyö alalla vastikään aloittaneen Molinin kanssa osoittautui Estlanderille lopulta huonoksi kaupaksi: Molin pelasi Estlanderin parissa vuodessa syrjään koko alalta. Erik Estlanderin viisitoista vuotta kestänyt elokuvien maahantuonti ja tuottaminen päättyi loppuvuonna 1924. Hän palasi teollisuusmaailmaan ja muutti Turkuun, jossa kuoli vuonna 1945.
HJALMAR V. POHJANHEIMON LYYRA-FILMI
Hjalmar Viktor Pohjanheimo (alk. Sikanen) oli metsäteollisuudessa aloittanut, itseoppinut elokuvamoguli, joka aloitti elokuvien parissa vuonna 1910 apunaan poikansa Hilarius, Asser ja Birger. 43-vuotias Pohjanheimo joutui aloittamaan kaiken puhtaalta pöydältä, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta alasta eikä myöskään tärkeitä suhdeverkostoja. Koko perheen ahkeruudella ja omistautumisella hänen onnistui kuitenkin kehittää ja kasvattaa yhtiö, joka tuotti paitsi itsekin elokuvia, toimi myös tärkeänä maahantuojana.
Ensimmäiset vuodet menivät opetellessa, mutta varsin pian Pohjanheimon (kuva alh. vas.) omistamia teattereita alkoi syntyä eri puolelle Suomea. Teatteritoiminnan menestys kasvatti tietenkin myös yhtiön rahavaroja, jonka seurauksena myös elokuvien teko tuli ajankohtaiseksi. Ensimmäiset lyhytelokuvat tuotettiin jo vuonna 1911, mutta vuonna 1913 hankittu elokuvakamera ennakoi jo tulevaa. Kun yhtiö ilmoitti samoihin aikoihin tehneensä sopimuksen veteraaninäyttelijä Kaarle Halmeen kanssa, oli selvää, ettei ensimmäistä Lyyra-Filmin tuotantoa tarvinnut odottaa kauan. Saman vuoden syyskuussa saatiinkin nauttia harvinaisesta kaksoisensi-illasta.
Kaarle Halmeen (kuva ylh. oik.) neljästä ohjaustyöstä ensimmäisinä valmistuivat hänen itsensä käsikirjoittama Verettömät sekä Yrjö Veijolan näytelmään perustuva Nuori luotsi. Koska molempien elokuvien kuvamateriaali on tuhoutunut, on asiasta kiinnostuneiden turvauduttava Kansallisfilmografian arvosteluihin ja selostuksiin saadakseen edes hitusen selkoa, kuinka aikalaiset elokuvat kokivat ja näkivät. Molemmat elokuvat otettiin varsin hyvin vastaan ja niiden menestys poiki Lyyra-Filmiltä lisää kokoillan näytelmäelokuvia.
Lyyra-Filmin suunnitelmissa oli jotain vieläkin suurempaa, nimittäin yhteistyö Eino Leinon kanssa. Hannu Salmen mukaan runoilijasuuruus ei ollut kuitenkaan elokuvista kiinnostunut, mutta ”rahapula oli huutava”. Näin syntyi runon Vanteenheittäjä (1912) pohjalta käsikirjoitusluonnos elokuvaan Kesä, jonka ensi-ilta oli vuonna 1913 tehdyistä kuvauksista huolimatta vasta 1915. Tässä vaiheessa Kaarle Halme oli ohjannut yhtiölle myös ”filmidraamaksi” luonnehditun Vieraalla maaperällä (1914). Kumpikaan ei saavuttanut suuren suurta menestystä ja Kaarle Halmeen aika Lyyra-Filmin palveluksessa päättyi tähän. Molempien elokuvien kuva-aineisto on tuhoutunut.
Lyyra-Filmi jatkoi elokuvien tuottamista, eli Halmeen lähtö ei vaikuttanut merkittävästi yhtiön toimintaan. Pitkiä näytelmäelokuvia ei enää tosin tehty, sillä Lyyra keskittyi lyhytkomedioihin, joiden tekemisestä vastasivat perheen pojat. Vuonna 1915 valmistuneen Rikosten runtelema -elokuvan jälkeen Lyyra-Filmi jättäytyi viideksi vuodeksi kokonaan elokuvien teosta, palatakseen vuosikymmenen lopussa ohjelmistoon vielä kolmella lyhytelokuvalla. Suurimmat menestyksen vuodet alkoivat olla kuitenkin jo takana, joten Pohjanheimo myi teatterinsa uusille yrittäjille vuonna 1922 ja siirtyi pitkän päivätyön tehneenä kartanonherraksi Nurmijärvelle. 1930-luvun talouslama vei hänen omaisuutensa ja niinpä Hjalmar V. Pohjanheimo, suomalaisen elokuvan suuri tekijämies, kuoli pennittömänä vuonna 1936. Kaikki Lyyra-filmin elokuvat (14 kpl) ovat joko kadonneet tai tuhoutuneet.
LOPUKSI
Elokuva valloitti viihdemielessä Suomen varsin nopeasti ja helposti. Teatteriala kukoisti ja Helsingin Pohjoisesplanadista muodostui Suomen elokuva-alan Broadway. Elokuvia tuotettiin runsaasti, mutta koska Sylvistä säilynyttä fragmenttia lukuun ottamatta kaikki kuvamateriaali on kadonnut, pysynee autonomian ajan elokuvatuotantomme ikuisesti pelkkänä harmaana läiskänä maamme elokuvahistoriassa. Tämä ei tee oikeutta niille kymmenille elokuvamiehille ja -naisille, jotka loivat alan perustan. Teuvo Puroa, Konrad Tallrothia ja Mimmi Lähteenojaa lukuun ottamatta pioneeriajan tekijät eivät jääneet alalle pysyvästi, vaan he siirtyivät tai siirrettiin syrjään viimeistään 1920-luvun alussa. Tämä näkyi luonnollisesti myös elokuvan kehityksessä, sillä itsenäisyyden alkuvuosina jatkuvuuden ketju katkesi ja moni asia piti rakentaa uudelleen.
LÄHTEET:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja, Otava, Helsinki 2005.
Hallström, Roland af: Filmi – aikamme kuva, Gummerus, Jyväskylä 1936.
Hirn, Sven: Kuvat elävät: Elokuvatoimintaa Suomessa 1908-1918, VAPK-kustannus, Helsinki 1991.
Hupaniittu, Outi: Biografiliiketoiminnan valtakausi: Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla, Turun yliopisto, Turku 2013.
Salmi, Hannu: Kadonnut perintö: Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.
Uusitalo, Kari: Eläviksi syntyneet kuvat: Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930, Otava, Helsinki 1972.
Uusitalo, Kari (toim.): Suomen kansallisfilmografia 1: Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat, Edita Publishing, Helsinki 2002.
Kuvat: K. E. Ståhlberg, Sylvi, Hjalmar V. Pohjanheimo, Konrad Tallroth (KAVI), Teuvo Puro (Teatterimuseo), Kaarle Halme (kuvakokoelmat.fi).