LA DIXIÈME SYMPHONIE


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Viimeistään 1920-luvulla eurooppalaisen elokuvan suurten mestareiden joukkoon kivunnut Abel Gance aloitti uransa lyhytelokuvilla, mutta jo muutamassa vuodessa hän kohosi ranskalaisen elokuvan uuden sukupolven varteenotettavien tekijöiden joukkoon. Tunnetuimmat Gancen luomuksista – Minä syytän! (1918), La roue (1921) sekä etenkin Napoleon (1927) – keräävät ihailua ja tunnustuksia edelleen, mutta ei pidä unohtaa myöskään ohjaajan uran pienimuotoisempiakaan teoksia. Vuonna 1917 valmistunut La dixième symphonie oli paitsi Gancen matkalippu kuuluisuuteen, Henri Langloisin mielestä myös "avantgarden ensimmäinen mestariteos".

Eve Dinant (Emmy Lynn) tappaa rakastajansa sisaren. Mies (Jean Toulout) uhkaa tuoda tapahtuneen julkisuuteen, mikäli Eve ei joko jatka yhteiseloa hänen kanssaan tai maksa riittävästi rahaa hänen suunsa tukkimiseksi. Eve, joka haluaa päästä miehestä eroon, suostuu mukisematta pulittamaan tälle sievoisen summan. Vuosi kuluu ja Eve on löytänyt uuden miehen itselleen, säveltäjä Enric Damorin (Séverin-Mars). Hän on onnistunut salaamaan menneisyytensä mieheltään ja he ovat onnellisesti naimisissa. Myös miehen tytär (Elizabeth Nizan) tulee erinomaisesti toimeen uuden äitipuolensa kanssa. Even kauhistukseksi hänen entinen rakastajansa, Frederic Ryce palaa kuvioihin tyttären uutena sulhasehdokkaana. Pian Even menneisyys uhkaa paljastua ja hänen on mietittävä päänsä puhki, kuinka selvitä uhkaavasta tilanteesta.

Mielenkiintoisen tarinan toimivuudesta voi olla montaa mieltä – varsinkin loppua kohden liikutaan vaarallisen lähellä mauttomuuden rajoja – mutta toteutukseltaan "10. sinfonia" on täyttä rautaa. Valaistuksen rohkea ja ennakkoluuloton käyttö tuovat mieleen Cecil B. DeMillen Ranskassa suurta suosiota nauttineen Norsunluukuninkaan (1915), jota varmasti Gancekin on ihaillen opiskellut. Tarinaa tehostaakseen ohjaaja on käyttänyt runsaasti myös lähikuvia sekä tiukkoja rajauksia ja tunnelmaltaan elokuva onkin hyvin intensiivinen. Runsaat symboliset otoksetkaan eivät häiritse, sillä Gance käyttää niitä tyylitietoisesti ja hyvällä maulla. Huumoria muuten melko synkkään kertomukseen tuo tyttären kilpakosijana toimiva iäkäs markiisi (André Lefaur).

Tyyliin keskittynyt Gance tuntuu unohtaneen näyttelijöiden ohjaamisen tyystin. He mellastavat melko huolettomasti ja monin paikoin varsin teatraalisesti. Varsinkin säveltäjä Damorin hahmon ylidramaattisuus on usein jopa häiritsevää, mutta täytyy toki muistaa, että vastaavanlaista näyttelemistä tavattiin tuohon aikaan kuuluisampienkin ohjaajien elokuvissa.

La dixième symphonien tarinankerronta on ontuvaa ja näytteleminen vaatimatonta, mutta se on silti kiehtova ja otteessaan pitävä melodraama suuren Abel Gancen uran alkuajoilta. Sen varsin kelvollinen yleisömenestys oli omalta osaltaan edesauttamassa ranskalaisen elokuvan sodan jälkeistä uudelleensyntymistä. Vielä suurempaa oli Gancelta luvassa, sillä seuraavaksi hän ohjasi ensimmäisen kolmesta tunnetuimmasta elokuvastaan, Minä syytän!

LA DIXIÈME SYMPHONIE, 1918 Ranska

Tuotanto: Le Film d'Art Ohjaus: Abel Gance Käsikirjoitus: Abel Gance Kuvaus: Léonce-Henri Burel Leikkaus: Marguerite Beaugé
Näyttelijät: Emmy Lynn (Eve Dinant), Jean Toulout (Fred Dyce), Séverin-Mars (Enric Damor), Elizabeth Nizan (Claire Damor), André Lefaur (markiisi de Groix St-Blaise)



© 2.9.2007 Kari Glödstaf