"Suuri on teeskentelijöiden määrä maailmassa..."
Vanha mies (Hermann Picha) asustelee taloudenhoitajansa (Rosa Valetti) kanssa. Toisin kuin vanhus luulee, nainen ei ole niin sydämellinen kuin mitä antaa ymmärtää, vaan päinvastoin yrittää kaikin keinoin saada vanhuksen perinnön itselleen. Varmistaakseen sen osumisen kohdalleen, on hän kertonut vanhukselle panettelevia tarinoita tämän pojanpojasta (André Mattoni). Eräänä päivänä nuorukainen tulee tapaamaan isoisäänsä, joka kuitenkin häätää tämän ulos talosta vannottaen, ettei takaisin ole tulemista.
Nuorukainen ymmärtää, että taloudenhoitajalla on jotain tekemistä isoisän oudon käytöksen kanssa. Hän naamioituu kiertäväksi elokuvanesittäjäksi ja palaa taloon mukanaan elokuva huijarista nimeltä Tartuffe (Emil Jannings). Saako hän elokuvallaan isoisänsä vakuuttuneeksi ahneen taloudenhoitajan epärehellisyydestä?
Viimeisen miehen (1924) saavuttaman maailmanmenestyksen myötä ohjaaja F. W. Murnau ja käsikirjoittaja Carl Mayer päättivät jatkaa menestyksekästä yhteistyötään. Aiheekseen he valitsivat Molièren kuuluisan, uskonnollisia ryhmiä suuresti ilmestyessään kuohuttaneen näytelmän Tartuffe (1664), jonka pääteemoja ovat tekopyhyys, sokea hyväuskoisuus sekä uskonnon varjolla tapahtuva hyväksikäyttö. Ajattomasta aiheesta on saatu paljon irti, mutta parempaankin maineikas tekijäryhmä olisi kenties pystynyt. Heikkouksistaan huolimatta Tartuffe on vahva ja mukaansa tempaava elokuva.
Mayerin käsikirjoitus jättää hivenen ristiriitaisen maun. Hän on lisännyt alkuperäismateriaalin joukkoon kehyskertomuksen – sisempi tarina on Molièren näytelmää – jolla hän pyrki painottamaan tarinan ajattomuutta ja osoittamaan, ettei maailman meno ollut muuttunut vuosisatojen aikana tippaakaan. Mayerin kaltaiselta taiturilta tällainen alleviivaaminen on turhaa, sillä pelkästään jommassakummassa tarinassa pitäytyminen olisi varmasti tuonut asian riittävän selkeästi esille. Näin myös lopputuloksesta olisi muodostunut vieläkin syvällisempi. Nyt kehyskertomus jää tunnottomaksi ja jotenkin vajaaksi, eivätkä sen hahmot muodostu niin kiinnostaviksi kuin sisemmässä tarinassa.
Toteutukseltaan Tartuffe poikkeaa täysin Murnaun muista kuuluisista saksalaiselokuvista. Elokuvantekijät ovat filmanneet teoksensa teatterinäytelmää mukaillen ja tällaisena se myös yleisölle tarjotaan. Karl Freundin kamera tarkkailee tapahtumia pääosin staattisena sivustakatsojana ja Viimeisen miehen täydelliseksi hiotusta kuvallisesta ilmavuudesta tai Faustin (1926) näyttävistä kameratempuista ei ole tietoakaan. Freundin kuvaus on taidokasta ja valaistuksen käyttö silmiä hivelevän hienoa, mutta Murnaun elokuvien lennokkuuteen ihastuneille katsojille moinen toteutustapa saattaa muodostua pettymykseksi.
Tartuffessa on kauneusvirheensä, mutta kokonaisuus on siitä huolimatta vahva. Ajattoman tarinan lisäksi sen parasta antia ovat Freundin kuvaus ja sisemmän osan näyttelijäsuoritukset, joista vastaavat aikakautensa suuret nimet. Lil Dagover on hehkeimmillään Tartuffea vastaan nousevana Elmirena, joka miehensä Orgonin (Werner Krauss) sinisilmäisyyteen tuskastuneena päättää itse selvittää huijarin todelliset tarkoitusperät. Jannings irrottelee vakuuttavasti roolissaan, vaikka hänen ei Viimeisen miehen kaltaiseen loistosuoritukseen tarvitse yltääkään.
Tuotanto: Ufa
Ohjaus: F. W. Murnau
Käsikirjoitus: Carl Mayer (Molièren näytelmästä)
Kuvaus: Karl Freund
Lavastus: Robert Herlth, Walter Röhrig
Musiikki: Giuseppe Becce
Puvustus: Robert Herlth, Walter Röhrig
Näyttelijät: Hermann Picha (vanhus), Rosa Valetti (hänen taloudenhoitajansa), André Mattoni (vanhuksen pojanpoika), Emil Jannings (Tartuffe), Werner Krauss (herra Orgon), Lil Dagover (Elmire), Lucie Höflich (Dorine)