PURPPURAISTA RAKKAUTTA
”Kuinka olisinkaan toivonut sinulle onnellisempaa avioliittoa – toisaalta, olethan kuitenkin maasi omaisuutta.”
Kun Svendborgin nuori prinsessa Thyra (Eleanor Boardman) lupautuu Chekian kuningaskunnan leskihallitsijan (Edward Connelly) puolisoksi, hän tuskin osaa aavistaa, mitä on tekemässä. Olemattomilla ulkoisilla avuilla ja häijyllä luonteella varustettu kuningas on enemmän kuin iloinen tulevasta puolisostaan, mutta myös häävieraiden joukossa oleva englantilaisherttua (Conrad Nagel) kiinnostuu prinsessasta. Ja onpa tällä kolmaskin ihailija, vallankumousta joukkioineen juonitteleva Gigberto (Arthur Edmund Carew). Pian valtakunnassa puhkeaa kapina, joka sekoittaa yhteiskunnalliset asemat aivan uusiksi.
Rutiiniohjaajaksi profiloitunut, kymmeniä vuosia ja sitäkin tuntemattomampia nimikkeitä ohjannut Jack Conway onnistui aina joskus jäämään ihmisten mieleen. Hänen käsistään lähti Lon Chaneyn ainoa äänielokuva The Unholy Three (1930) ja hän myös tallensi Joan Crawfordin nuoruuden energiaa onnistuneesti elokuvassa Puolineitseitä (1929). Aivan samalle tasolle hän ei yllä Purppuraisella rakkaudella, vaikka mistään limbosta ei pidäkään puhua. Tämä on vain liiaksi Metro-Goldwyn-Mayeria, liian vähän millään tasolla onnistunutta elokuvaa.
Elinor Glynin romaaniin perustuva Purppuraista rakkautta toimii joten kuten, mikäli sen ottaa kaikkia lajityypin elokuvia parodioivana teoksena. Pilkkakirveitä lentää nimittäin joka suuntaan aina romanttisista makuukamarikohtauksista vanhojen hallitsijasukujen sisäsiittoisuuksiin ja Venäjän vallankumouksen myrskyihin. Perinteisenä rakkauselokuvana katsominen on huomattavasti vaikeampaa, sen verran kieli poskessa vedetään jokaisella osa-alueella. Ei siis kannata ihmetellä, jos et tulkitse elokuvaa aivan yhtä vaaleanpunaisten lasien läpi kuin television saippuasarjoja ihaileva ystäväsi.
Yleensä hyvin yksiulotteisesti ilmeilevä Conrad Nagel on tälläkin kertaa oma itsensä. Hänen vastanäyttelijänään esiintyvä Eleanor Boardman tuntuu tietävän paremmin mitä tehdä ja saakin prinsessaansa edes hieman uskottavuutta, tosin vahvasti tuntuu siltä, että hänen ohjaamiseensa ei ole käytetty juurikaan työtunteja. Edward Connelly jää mieleen pelkän ulkonäkönsä vuoksi, eikä hovineitoa esittävä Dale Fullerkaan saa oikein mitään muistettavaa aikaiseksi. Joan Crawfordin kerrotaan olleen statistien joukossa, mutta ainakaan tästä esityskopiosta häntä ei löydy, eikä tiettävästi mistään elokuvasta säilyneestä valokuvastakaan häntä ole tunnistettu.
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer
Ohjaus: Jack Conway
Käsikirjoitus: Elinor Glyn
Kuvaus: Chester Lyons
Lavastus: Cedric Gibbons, Richard Day
Puvustus: David Mir
Näyttelijät: Eleanor Boardman (prinsessa Thyra), Conrad Nagel (Chevenix’n herttua), Edward Connelly (Chekian kuningas Carlkof II), Louis Payne (lordi Charles Vane), Arthur Edmund Carewe (Gigberto), Vera Lewis (suurherttuatar Erek), Carrie Clarke Ward (prinsessa Anne), Dale Fuller (hovineito)
Kesto: 71 min.
Ensi-ilta: 22.11.1925 / 29.11.1926