KOLME VIIKKOA
Oikea ajoitus voi olla ensiarvoisen tärkeää myös arkistointi- ja restaurointikaupassa. Kun La Cineteca del Friuli alkoi vuonna 2020 neuvotella venäläisen Gosfilmofondin kanssa heidän hallussaan olleen Kolme viikkoa -elokuvan digitoimisesta, maailmalla mylläsi rajoituksia aiheuttanut, mutta kaupankäyntiin vaikuttamaton Covid 19 -pandemia. Seuraavana kesänä saadun kopion jälkeen ei mennyt montaakaan kuukautta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sen myötä monet kaupankäynti- ja yhteistyösopimukset päättyivät, joten muutaman kuukauden odottelulla tämänkin elokuvan palauttaminen yleisön tietoisuuteen olisi siirtynyt jonnekin kaukaisuuteen. Nyt kävi toisin ja elokuvan esitys oli vuoden 2022 Le Giornate del Cinema Muto -festivaalin etukäteen hehkutetuimpia tapahtumia.
Elokuvan juoni on yksinkertainen. Samaan aikaan kun kuvitteellisen Sardelian kuningas irstailee vieraiden naisten kanssa hovissaan, kokee kylmässä avioliitossa riutuva kuningatar elämänsä romanssin englantilaisen herrasmiehen kanssa. Tapahtumista vihiä saava kuningas ei kuitenkaan moista hyväksy, vaan päättää lopettaa kuningattaren onnen tavalla tai toisella.
Naisen – ja etenkin kuninkaallisen naisen – seksuaalisen turhautuneisuuden kuvaus on pitkään ollut varma skandaalin aihe: kukapa ei muistaisi otsikoita prinsessa Dianan avioliiton ulkopuolisista suhteista tämän ollessa naimisissa nykyisen kuningas Charles II:n kanssa verrattuna aviomiehensä seikkailuihin nykyisen kuningatar Camillan kanssa. 1900-luvun alussa moiset seikkailut olivat vielä peitetympiä, joten ei ihme, että Elinor Glynin vuonna 1908 kirjoittama romaani meni fiktiivisyydestään huolimatta myyntitilastojen kärkeen. Aihe oli niin suosittu, että se päätyi mykän kauden aikana nitraatille peräti kolmesti: ensin Yhdysvalloissa vuonna 1914, sitten Unkarissa kolme vuotta myöhemmin ja lopuksi vielä uudelleen Yhdysvalloissa. Kaikki versiot ovat säilyneet, unkarilainen Három hét (1917) on jopa katsottavissa Youtubessa. Ben Turpin teki aiheesta parodiaversion Three Foolish Weeks (1924).
Kolme viikkoa on aihe, jonka voisi hyvinkin kuvitella jalostuvan Cecil B. DeMillen tai Ernst Lubitschin osaavissa käsissä klassikoksi. Valitettavasti kumpikaan ei istunut megafonin takana, vaan ohjausvastuu oli annettu varsin keskinkertaiselle Alan Croslandille, jonka oli vieläpä toimittava tiettävästi pitkälti päätähti Aileen Pringlen mieltymysten mukaisesti. Lopputulos onkin interiööreiltään vaikuttava, mutta muilta osiltaan sieluton rakkaustarina, jossa ei ole sen enempää himoa kuin romantiikkaakaan – poikkeuksena lyhyt, mutta sitäkin vihjailevampi kohtaus tiikerintaljalla.
Rakkaussuhteen kuvauksen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu pääosanesittäjien kemiat tai oikeastaan niiden puuttuminen. Pringlen kerrotaan halveksineen vastanäyttelijäänsä Conrad Nagelia, mikä myös näkyy kaksikon pidättäytyvissä rakkauskohtauksissa. Nigel De Brulierin ja Dale Fullerin kaltaiset, tarvittaessa hyvinkin värikkäisiin roolisuorituksiin pystyvät tekijät joutuvat patsastelemaan taustalla, eikä kuningasta esittävä John Sainpoliskaan ole aivan parhaimmillaan. William Haines esiintyy pienessä roolissa taustalla.
Tuotanto: Goldwyn Pictures Corporation
Ohjaus: Alan Crosland
Käsikirjoitus: Elinor Glyn, Carey Wilson (ensin mainitun romaanista)
Kuvaus: John J. Mescall
Lavastus: Cedric Gibbons
Puvustus: Sophie Wachner
Näyttelijät: Aileen Pringle (kuningatar), John Sainpolis (kuningas Constantine II), Conrad Nagel (Paul Verdayne), Stuart Holmes (Petrovich), Mitchell Lewis (Vasili), Robert Cain (Verchoff), Nigel De Brulier (Dmitry), Dale Fuller (Anna), William Haines
Kesto: 103 min.
Ensi-ilta: 10.2.1924 / 1.12.1924