TŠEKAA KOMISSAR MIROŠTŠENKO
Virolainen mykkäelokuva on saanut monen muun pienen elokuvamaan tavoin kasvojenkohotuksen viime aikoina. Maan elokuvahistoriaan on viimeinkin voinut tutustua myös muilla tavoin kuin kirjojen kautta, siitä kiitos arkistojen tutkimiselle ja ahkeralle restaurointityölle. Merkittävä hetki koettiin Pordenonessa vuonna 2019, jolloin festivaalin ohjelmistoon oli sijoitettu uusina tulokkaina Laenatud naene (1913) sekä Kire lained (1930). Molemmat elokuvat esitetään tänä syksynä myös Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla, mutta sitä ennen saamme nauttia vastikään kotiformaattiin päivitetystä Tšekaa Komissar Miroštšenkosta.
Vainoharhaisuus ja pelon synnyttäminen ovat aina hallinneet itänaapurimme poliisivoimien toimintaa. Olemme saaneet lukea yöllisistä pidätyksistä, julmista kuulusteluista ja mielivaltaisista teloitusmääräyksistä, mutta liittäneet ne useimmiten Josif Stalinin hirmuhallinnon vuosiin. Aivan samanlaista toimintaa esiintyi kuitenkin jo bolševikkien aikakaudella, KGB:n edeltäjän Tšekan aikaan. Näitä hetkiä on pyritty rekonstruoimaan myös Komissar Miroštšenkoon, joka jäi lopulta Eesti National Filmin viimeiseksi tuotannoksi.
Tšekaa Komissar Miroštšenko sijoittuu Neuvostoliiton ja Viron rajalle, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Tarinan päähenkilöt ovat Viron kansalaisia, jotka pyrkivät takaisin kotimaahansa. Matkustusasiakirjojen saanti ei ole kuitenkaan helppoa ja lopulta eräs nimetön ilmianto muuttaa olosuhteet todella vaikeiksi. Ihmisistä tulee voiman ja vallankäytön pelinappuloita, ja ainoastaan oikeamieliset virkamiehet voivat pelastaa heidät. Mutta onko sellaisia olemassakaan?
Tšekaa Komissar Miroštšenko ei ole varmastikaan parhaiten tehty virolainen mykkäelokuva, mutta itselleni se on toistaiseksi niistä tärkein. Tekijöiden rohkeus on ihailtavaa, sillä he ovat uskaltaneet käsitellä vaikeaa asiaa kaunistelemattomasti ja kun meillä on tiedossa Virossa tapahtuneiden poliittisten puhdistusten tapahtumat toisen maailmansodan jälkeen, antaa tämä elokuva lisäpainoa virolaisten jo tuolloin kokemille kauhuille. Ainoana merkittävänä miinuksena pidän sovittelevaa loppua kaikkine tunnustuksineen ja griffithmäisine pelastuksineen. Näistä heikkouksista huolimatta meno elokuvassa on monin paikoin todella kylmäävää, jopa lohdutonta. Historiasta kiinnostuneet antavat elokuvalle lisäarvoa Narvan kaduilla kuvatuista kohtauksista.
Elokuvan saama vastaanotto oli keskinkertainen. Kriitikot arvostelivat sen teknistä kömpelyyttä ja ohjaajan taitamattomuutta, mutta yleisön reaktiot olivat positiivisemmat. Menestys oli lopulta kuitenkin varsin kelvollista ja pääsipä elokuva Tšekkoslovakiankin markkinoille. Sille oli kuitenkin käydä yhtä koruttomasti kuin lukuisille aikalaisilleen, sillä lopulta Tšekaa Komissar Miroštšenkosta ei ollut jäljellä kuin yksi arkiston hallussa ollut kopio. Restaurointi tehtiin onneksemme ajoissa, sillä muuten elokuva olisi kasvattanut entisestään virolaisen elokuvan heikkoa säilymisprosenttia.
”On syytä muistaa, että kyseessä on elokuvataiteemme ja teollisuutemme alkio, joka on pari vuosikymmentä nuorempaa kuin ulkomailla, eikä siten pysty samoihin suorituksiin. Kritiikin pitäisikin sen vuoksi pyrkiä kertomaan, mitä olisimme voineet tehdä näissä olosuhteissa paremmin.” (Päevaleht, 19.5.1925).
Tuotanto: Eesti National Film
Ohjaus: Paul Sehnert
Käsikirjoitus: Nikolai Root
Kuvaus: Rudolf Unt
Näyttelijät: Mihkel Lepper (Miroštšenko), Valentina Vassiljeva (Agnes), Elsa Silberg (Zinaida), Alfred Hindrea (Hewelyn), Eduard Pütsep (Tšilikov), Kaljo Roog (Karl Raudsepp), Leonid Puhov (Vaska), Leoniide Jünsson (Edna)
Kesto: 79 min.
Ensi-ilta: 14.5.1925 / ---