LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
”Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee!” Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)
Victor Sjöström oli tehnyt jo kaksi kansainvälisesti merkittävää elokuvaa, Terje Vigenin (1917) sekä Berg-Ejvindin (1918), mutta Mauritz Stiller ei ollut vielä saavuttanut teoksillaan kansallista menestystä suurempaa. Sjöströmin esimerkin innoittamana hän päätti kokeilla kirjallista aihetta ja valitsi filmattavakseen Linnankosken suositun romaanin. Elokuvaversiosta tuli Stillerille matkalippu menestykseen, eikä Laulu tulipunaisesta kukasta ole menettänyt viehätystään ja tehoaan vuosikymmenten saatossakaan, vaan se lukeutuu ruotsalaisen mykkäelokuvan suurimpien teosten joukkoon Aarne-herran rahojen (1919) ja Ajomiehen (1921) rinnalle.
Olof Koskela (Lars Hanson kenties parhaimmassa roolissaan) on Koskelan kartanon nuorempi poika, jonka sydän sykkii elämälle ja sielu janoaa rakkautta ja seikkailuja. Jäätyään kiinni suhteesta talon nuoreen piikaan (Lillebil Christensen), Olof lähtee kotoaan ja päätyy tukkisouvariksi. Olof nautiskelee elämästä ja vapaudesta, kunnes tapaa Moision tilan tyttären Kyllikin (vakuuttava Edith Erastoff). Pian tämän jälkeen Olof tapaa vielä entisen rakastettunsa ja alkaa ymmärtää, mitä on elämälleen ja monelle viettelemälleen neidolle tehnyt.
Laulu tulipunaisesta kukasta on Gösta Berlingin tarun (1924) tavoin pelkistetty, vahvoin vedoin tehty läpileikkaus alkuperäisestä aiheesta. Laajaa hahmogalleriaa on supistettu rankalla kädellä: keskipisteessä ovat vain Olof ja Kyllikki muiden henkilöiden saadessa esilläoloaikaa ainoastaan satunnaisesti. Stillerin ja Gustaf Molanderin tekemät ratkaisut ja juonirungon tiivistykset ovat kuitenkin toimivia ja tarinan vaikuttavimmat kohtaukset ja tehoavimmat elementit piirtyvät valkokankaalle ihailtavalla varmuudella. Tunnelmassa on heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien vaikeasti määriteltävää taikaa, Stillerin johdatellessa katsojaa nuoruuden ja rakkauden täyttämään maailmaan.
Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkiä lemmenseikkailuja, vaan sillä on kirjan tavoin myös vankka moraalinen opetus. Kukaan ei voi elää elämäänsä ottamatta vastuuta teoistaan, ei edes hurmaavin nuorukainen. Joskus on tehtävä tilit selväksi menneisyyden kanssa ja silloin on parasta olla nöyrä ja vastaanottavainen, mutta ei kuitenkaan alistuva. Nykykatsojalle elokuvan sanoma on kenties jo kulunut, mutta siitä huolimatta se toimii edelleen. Kohtaus, jossa Olof palaa pää pystyssä ja suoraselkäisenä takaisin Moision tilalle, kruunaa vakuuttavan kokonaisuuden.
Laulu tulipunaisesta kukasta on myös visuaalisesti erittäin vaikuttava teos. Sjöström oli osoittanut teoksissaan, kuinka luonto valjastetaan keskeiseksi osaksi elokuvan tapahtumia ja Stiller tekee samoin. Erityisen komeana jää mieleen ruotsalaisen mykkäelokuvan Odessan portaat, Kuohuva-kosken lasku, jossa Olof todistaa Kyllikille miehisyytensä ja rohkeutensa laskemalla tukilla läpi vaarallisten tyrskyjen. Kuvaajakaksikon kuvasommitelmat yhdistettynä napakkaan leikkaukseen pitää tilanteen virtaavana ja sähköisenä. Koskenlasku oli oikeastikin vaarallista, ja lopulta työryhmän oli turvauduttava vaikeimmissa kohtauksissa nukkeen, koska tarpeeksi taitavaa tukinpyörittäjää oli mahdotonta löytää. Kohtaus jätti pysyvän jäljen skandinaaviseen elokuvaan ja sitä on sittemmin varioitu useasti.
Toinen mieleenpainuva kohtaus koetaan erään ravintolan salissa, jonne Olof pakenee tavattuaan kaupungilla entisen rakastettunsa olosuhteissa, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Ravintolan seinällä olevasta suuresta peilistä Olof näkee itsensä ensi kertaa todellisena, elämän kuluttamana nuorukaisena. Vakuuttavasti maskeerattu, herra Hydeä muistuttava Olof on kuin painajaiskuva siloposkisesta, kotinsa jättäneestä nuoresta miehestä, jolle nautinnot ovat olleet tärkeintä kaikessa. Ravintolakohtaus osoittautuu lopulliseksi käännekohdaksi Olofin elämässä – tämän jälkeen hän on valmis palaamaan rakkaimpansa luo.
Vuodet eivät ole kohdelleet Stillerin mestariteosta parhaalla mahdollisella tavalla. Alun perin yli kaksituntinen elokuva lyhentyi ensi-illan jälkeen lähes puolella tunnilla. Alkuperäisversio ei ole valitettavasti säilynyt meidän päiviimme, sillä negatiivi tuhoutui 1940-luvun alussa. Nykyinen Tulipunakukka on vuoden 2001 restaurointi. En tiedä millainen on ollut Stillerin alkuperäinen visio, mutta ainakin tässä versiossa olennaisin muutos Linnankosken tarinaan on Olofin ja Kyllikin yhteisen alkutaipaleen poisjättö. Laulu tulipunaisesta kukasta on filmattu sittemmin neljästi, kahdesti Ruotsissa (Per-Axel Branner v. 1934 ja Gustaf Molander v. 1956) ja kahdesti Suomessa (Teuvo Tulio v. 1938 ja Mikko Niskanen v. 1971).
Tuotanto: Svenska Bio
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: Harald B. Harald (=Gustaf Molander), Mauritz Stiller (Johannes Linnankosken romaanista)
Kuvaus: Henrik Jaenzon, Ragnar Westfelt
Lavastus: Axel Esbensen
Näyttelijät: Lars Hanson (Olof Koskela), Axel Hultman (talonpoika Koskela, Olofin isä), Louise Fahlman (Olofin äiti), Greta Almroth (Annikki), Lillebil Christensen (Elli, ”gaselli”), Edith Erastoff (Kyllikki), Hjalmar Peters (Kyllikin isä), Nils Lundell (Kyllikin sulhanen), Doris Nelson (tyttö bordellissa)