PIENI TULITIKKUTYTTÖ
Hans Christian Andersenin lyhyt tarina pienestä tulitikkuja myyvästä tytöstä, joka paleltuu kuoliaaksi uudenvuoden aattona, on koskettavimpia koskaan lukemiani satuja. Suositusta aiheesta on tehty vuosien saatossa useita animaatioita ja muutama täyspitkä elokuvakin, mykkäversioitakaan unohtamatta. Niistä tunnetuin on varmastikin Jean Renoirin vuonna 1928 ohjaama lyhytelokuva Pieni tulitikkutyttö, joka on taitava yhdistelmä Andersenin sadun perusainesta sekä ranskalaiselle elokuvalle ominaista avantgardea.
Renoirin versio Andersenin sadusta poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä. Nykyaikaistetun tarinan päähenkilönä on nuori nainen Karen (ohjaajan vaimo Catherine Hessling), joka asuu köyhässä lähiössä isänsä kanssa. Alkuperäistarinan mukaisesti Karenkin viettää aattoiltansa ulkona, mutta siinä missä Andersenin tarina saa koskettavan lopetuksen, on Renoirin näkemys huomattavasti karumpi: tyttö ei suinkaan tapaa kuollutta isoäitiään, vaan kokee hallusinaation kaupan ikkunassa aiemmin näkemiensä lelujen parissa.
Kahdesta täysin erilaisesta osasta koostuvaa Pientä tulitikkutyttöä voi pitää todellisena taidonnäytteenä, unen ja todellisuuden limittäminen samaan tarinaan kun on epäonnistunut taitavimmiltakin ohjaajilta. Renoirin tapauksessa näin ei käy, vaan molemmat puoliskot toimivat tasavertaisina eivätkä kumoa toisiaan missään vaiheessa. Miniatyyrien avulla luotu ”kaupunkijakso” ihastuttaa kauneudellaan, unijakso puolestaan kekseliäisyydellään – unimaailman outous, epätodellisuus ja ahdistavuus ovat taiturimaisen todenmukaisia. Mainitsemisen arvoista on vielä tämän vaihdoksen saumattomuus.
Renoirin tiedetään ihailleen suuresti amerikkalaisia virkaveljiään ja jos Nana (1926) toi selkeästi mieleen Stroheimin teokset, on Pienen tulitikkutytön kaupunkijakso kuin Chaplinin kynästä – sillä erotuksella tosin, että Renoirin elokuvasta puuttuu se syvin inhimillisyys ja koskettavuus, joka Chaplinin elokuvista poikkeuksetta löytyy. Vaikka Renoir olisikin tarkoituksella tehnyt tarinasta kylmän ja kolkon, olisi tunteellisuus ollut ehdottoman suotavaa. Tämän kauneusvirheen vuoksi Pieni tulitikkutyttö ei aivan saavuta sitä potentiaaliaan, johon sillä olisi mahdollisuudet. Aavistuksen enemmän dramatiikkaa Karenin hahmon osalle, niin elokuvan sielu olisi saatu roihuamaan täydellä liekillä.
Pääosan tulkitseva Hessling oli elokuvaa tehdessään jo 28-vuotias, mutta onnistuu silti olemaan uskottava nuoren tytön roolissaan. Hänen ja Renoirin yhteistyö alkoi kuitenkin olla lopuillaan ja pian heidän tiensä erosivat niin taiteen kuin yksityiselämänkin saralla. Hesslingin näyttelijänura jatkui 1930-luvun puoliväliin, mutta sen jälkeen hän painui unholaan. Muut näyttelijäryhmän jäsenet saavat luvan tyytyä vain täydentämään tarinaa, eikä suurimman osan henkilöllisyyttäkään ole vaivauduttu tuomaan julkisuuteen.
Pieni tulitikkutyttö on jostain syystä jäänyt Renoirin uralla vähäpätöiseen ja tuntemattomaan asemaan, vaikka kyseessä onkin todella komea elokuva. Se on kestänyt aikaa kiitettävästi, sen ulkoasuun on helppo ihastua ja sen teknisen toteutuksen ylväys sekä Renoirin tarinankerronnan kekseliäisyys peittävät alleen tarinassa esiintyvät muutamat heikkoudet. Mykän kauden tuntemattomampia teoksia, aivan aiheetta.
Tuotanto: Les Films Jean Renoir, Sociéte des Films Artistiques Sofar
Ohjaus: Jean Renoir, Jean Tédesco
Käsikirjoitus: Jean Renoir (H. C. Andersenin sadusta)
Kuvaus: Jean Bachelet
Lavastus: Eric Aaes
Näyttelijät: Catherine Hessling (Karen), Jean Storm (nuorukainen/komentaja), Manuel Raabi (poliisi/husaari), Amy Wells (tanssiva nukke), kreivitär Tolstoi (hienostorouva)