AAVIKON KULKURI
”Boys, it’s the last of the West.”
Yhdysvaltain hallitus on luvannut jakaa Cherokee-intiaanien alueilta Oklahomasta suuren maa-alueen uudisasukkaiden käyttöön. Tämä vaikuttaa paikallisten elämään merkittävästi: paitsi että maanjako tuo alueelle runsaasti uusia asukkaita, se ajaa paikalliset karjatilalliset ahtaalle heidän menettäessään laidunmaitaan. Samalla tapahtuma houkuttelee paikalle myös lainsuojattomia.
Don Carver on suuren Box K -karjatilan työnjohtaja. Carver ei perusta uudistuksista, sillä hän on elänyt elämänsä satulassa, vapaana kuin taivaan lintu ja sellaisena aikoo pysyäkin – aina siihen asti, kunnes tapaa kauniin Mollyn. Molly saa Carterin suunnittelemaan oman maatilan perustamista, mutta matkassa on monta mutkaa, ennen kuin rakastavaiset saattavat päästä yhteiseen kotiin.
Kaikki hyvä päättyy aikanaan ja joskus jokaisen on astuttava syrjään. Muutosta vastaan voi taistella ja kapinoida, mutta siirtymän voi tehdä myös tyylikkäästi, kuten William S. Hart. Pitkän päivätyön ensin teatterissa ja sitten elokuvissa tehneen Hartin viimeiseksi esiintymiseksi jäi vuonna 1925 valmistunut Aavikon kulkuri. Vaikka kyseessä ei aivan kuolemattomin mykkäwestern olekaan, on Aavikon kulkuri vahva näyte siitä, että Hartista oli vielä vanhoilla päivilläänkin haastamaan nuoremmat lännensankarit.
Aavikon kulkuri on John Fordin teoksia mukaileva kertomus ajasta, jolloin uusi syrjäyttää vanhan ja maailma modernisoituu. Karjapaimenten aikakausi on käymässä loppuun, eikä Don Carverin auta kuin sopeutua muutokseen – aivan kuin Hartille oikeassakin elämässä kävi. Elokuvaa katsoessa huomaa, että tähti on halunnut tehdä jäähyväisistään mahdollisimman tyylikkäät, sen verran suuren rahan elokuvalta Aavikon kulkuri näyttää. Konsepti on päivitetty 1920-luvun standardeihin tyylikkäästi, joskin maanvaltauskilpailussa Hartin elokuva häviää selkeästi Fordin elokuvalle Kolme huonoa miestä (1926).
Hartin roolisuoritus ei olennaisesti poikkea hänen aiemmista elokuvistaan, mutta tieto tähden vetäytymisestä syrjään saattaa hyvinkin antaa sille lisää herkkyyttä. Loppukuvassa on valtavasti tunnetta, aivan kuin vanha mies olisi löytänyt sen, mitä on vuosien ajan etsinyt. Barbara Bedford on Mollyn roolissa värikkäämpi ja aidompi kuin monissa muissa elokuvissaan. Lucien Littlefieldin Kentucky Rose on koomisena sivuosahahmona häiritsevä ja mielestäni myös turha, mutta eipä tätä voi kuin hyväksyä.
Aavikon kulkuri on viihdyttävä mykkäwestern, jossa on kokoa ja näköä, huumoria ja romantiikkaa sekä ripaus toimintaa. Loppuratkaisu on aivan liian venytetty, mutta se ei onnistu rikkomaan viimeisen kuvan herkkää tunnelmaa. Jäähyväiset olisi voinut tehdä huomattavasti heikomminkin. Elokuva tuotiin takaisin markkinoille vuonna 1939, jolloin siihen oli lisätty 75-vuotiaan Hartin pitämä esittelyjakso. Elokuvasta on lyhyt jakso myös Martin Scorsesen Georges Méliès -tribuutissa Hugo (2011).
Tuotanto: William S. Hart Productions
Ohjaus: King Baggott
Käsikirjoitus: C. Gardner Sullivan (Hal G. Evartsin tarinasta)
Kuvaus: Joseph H. August
Näyttelijät: William S. Hart (Don Carver), Barbara Bedford (Molly Lassiter), Lucien Littlefield (Kentucky Rose), J. Gordon Russell (Noll Lassiter), Richard R. Niell (Bill Freel), Jack Murphy (Bart Lassiter), James Gordon (Joe Hinman)