Uncle Tom's Cabin

SETÄ TUOMON TUPA


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Harriet Beecher-Stowen kirjoittama Setä Tuomon tupa (1852) on amerikkalaisen kaunokirjallisuuden kestävimpiä ja menestyneimpiä teoksia. Myös lukuisat eri teatteriversiot ovat saavuttaneet menestystä vuosikymmenestä toiseen ja elokuvaversioitakin on filmattu yli kymmenen kappaletta aina vuodesta 1903 lähtien. Viime vuosina aihe ei tosin ole enää innoittanut elokuvantekijöitä vanhaan tapaan, vaan viimeisin tv-elokuva on vuodelta 1987.

Universal, joka oli noussut 1920-luvun alussa merkittävien studioiden joukkoon Järjettömien naisten (1922) ja Notre Damen kellonsoittajan (1923) kaltaisten teosten menestyksellä, oli ottanut tavoitteekseen julkaista yhden suurtuotannon kullakin esityskaudella. Vuonna 1925 oli ollut vuorossa Gaston Leroux’n Suuren oopperan kummitus, jonka jälkeen valinta kohdistui Setä Tuomon tupaan, johon Universal päätti sijoittaa enemmän aikaa, vaivaa ja rahaa kuin mihinkään aikaisempaan elokuvaansa. Sisällissodan aikainen etelä tuli rekonstruoida mahdollisimman tarkasti ja uskottavasti, eikä joukkokohtauksissakaan saanut säästellä. Lopputulos ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä studiopäällikkö Carl Laemmle varmastikin odotti.

Uncle Tom's Cabin                  Uncle Tom's Cabin

Setä Tuomon tupa alkaa kentuckyläiseltä Shelbyn kartanolta, jossa vietetään kahden orjan välisiä häitä. Morsian on Shelbyjen ottolapsi Eliza, sulhanen puolestaan ilkeän Edward Harrisin omistama George. Pian hääjuhlien alkamisen jälkeen Harris saapuu paikalle ja häätää orjansa takaisin plantaasilleen. Seuraavien vuosien aikana avioparin on tapailtava salaa, sillä Harris ei hyväksy orjien välistä avioliittoa. Georgelle ja Elizalle syntyy poika.

Tilanne muuttuu hälyttäväksi, kun liiketoimissaan epäonnistunut Shelby joutuu myymään velkojensa katteeksi sekä Elizan pojan Harryn, että uskotuimman orjansa, iäkkään Tomin. Siinä missä Tom suhtautuu tilanteeseen edes jotenkuten hyväksyvästi, ottaa Eliza poikansa ja pakenee lumimyrskyyn. Samaan aikaan hänen miehensä George on paennut isäntänsä plantaasilta. Tästä alkaa vaiherikas tapahtumasarja, joka vie toisistaan eroon joutuneen avioparin hurjiin tilanteisiin ympäri rasistisia etelävaltioita.

Uncle Tom's Cabin                  Uncle Tom's Cabin

Kun Cecil B. DeMille työsti elokuvaansa Kuningasten kuningas (1927), hän piti alusta alkaen huolen, ettei sysäisi Jeesuksen kuolemaa juutalaisten harteille, nämä kun olivat DeMillen mukaan saaneet kärsiä tapahtuneesta historian saatossa jo aivan riittävästi. Carl Laemmle puolestaan painotti ohjaaja Harry A. Pollardille, ettei Setä Tuomon tupa saanut tuomita etelävaltiolaisia orjuuskysymyksestä. Pollard ilmoitti Laemmlelle tuovansa julki, etteivät orjien huonon kohtelun takana olleet suinkaan etelävaltiolaiset tilanomistajat, vaan pohjoisesta tulleet rikkauksien hamuajat. Pollard onnistuu tässä yrityksessään kelvollisesti, mutta sortuu silti paikka paikoin samaan kuin monet muutkin aikalaisensa: itse pääkohde eli mustat kuvataan ties monettako kertaa yksinkertaisina ja koomisina, joskin tässä tapauksessa jaloina, villeinä.

Setä Tuomon tupa oli todellinen ongelmavyyhti Universalille. Pollard sairastui vakavasti kesken kuvausten ja joutui kuukausiksi sairaalaan, kuvauksiin tuli kaikenlaisia taukoja ja viivästyksiä, työryhmän huolimattomuus johti lukuisiin uusintakuvauksiin, näyttelijöitä vaihdettiin kesken kaiken – ei ihme, että amerikkalainen lehdistö nimitti elokuvaa ”toiseksi Ben-Huriksi”, M-G-M:n suurklassikon tuotanto-ongelmiin viitaten. Kun Setä Tuomon tupa oli puolitoista vuotta kestäneiden kuvausten jälkeen valmis, ei yleisö ottanutkaan sitä vastaan suosionosoituksin vaan pikemminkin tyrmäten. Elokuvaa pidettiin brutaalina ja etelävaltioita arvostelevana, minkä lisäksi jazz-ajan katsojat pitivät aihetta vanhanaikaisena. Elokuvaa sensuroitiin ja muotoiltiin useaan otteeseen, kunnes Universalin onnistui työstää markkinoille sellainen versio, joka kelpasi katsojillekin. Jälkituotannossa poistettuja kohtauksia ei liene enää olemassa, joten nykyversio on noin puoli tuntia Pollardin alkuperäistä näkemystä lyhyempi.

Uncle Tom's Cabin                  Uncle Tom's Cabin

Setä Tuomon tupa on erittäin näyttävä elokuva. Oikean ilmapiirin ja ajankuvan saavuttamiseksi tehtiin kaikki mahdollinen ja lopputulos onkin erittäin uskottava aikamatka 1850-luvun maailmaan: höyrylaiva kyntämässä Mississippi-jokea, menneen ajan etelävaltioiden kartanoiden loisto, orjien asuinparakit, karanneita orjia takaa-ajavien palkkionmetsästäjien häikäilemättömyys, orjamarkkinoiden kylmyys ja välinpitämättömyys ihmisyyttä kohtaan, väkivallan läsnäolo. Mikäli myös tarina olisi työstetty vastaavanlaisella ammattitaidolla, olisi Setä Tuomon tupa todennäköisesti suuri klassikko myös elokuvana – nyt se ei sitä ole.

Elokuvan suurin ongelma on siinä, että se heittelehtii laidasta laitaan. Yhtäällä se on täydellisen uskottavaa orjuuskuvausta ja vauhdikkaita toimintajaksoja, jotka toimivat edelleen. Toisaalla taas sorrutaan heikkoihin ratkaisuihin ja ennalta-arvattavuuksiin, jotka syövät kiitettävästi elokuvan tehoja. Pollardin latteudet ovat paikoin vaivaannuttavia: pyhimysmäinen ja yli-imelä Eva, koominen orjatyttö Topsy, karikatyyrimäinen lakimies Marks. Myös näyttelijät vetävät paikka paikoin dramaattisesti yli, jolloin koskettaviksi tarkoitetuista kohtauksista häviää tunne, tähän sortuvat etenkin pääosaa esittävät Margarita Fischer (Eliza) ja Arthur Edmund Carewe (George).

Setä Tuomon tupa on suurella rahalla tuotettu filmatisointi afroamerikkalaisille tärkeästä aiheesta. Ulkoasultaan elokuva on komeaa katsottavaa, mutta tarinaltaan se jättää kylmäksi. Todennäköisesti D. W. Griffith, jonka suunnitelmiin jossain vaiheessa kuului aiheen filmaaminen, olisi saanut lähdemateriaalista irti huomattavasti enemmän.

UNCLE TOM’S CABIN, 1927 Yhdysvallat

Tuotanto: Universal Ohjaus: Harry A. Pollard Käsikirjoitus: Harvey F. Thew, A. P. Younger, Harry A. Pollard (Harriet Beecher-Stowen romaanista) Kuvaus: Jacob Kull, Charles J. Stumar Lavastus: Charles D. Hall, W. R. Smith, Joseph C. Wright Leikkaus: Ted J. Kent, Daniel Mandell, Byron Robinson, Gilmore Walker Musiikki: Erno Rapee Puvustus: Johanna Mathieson Välitekstit: Walter Anthony
Näyttelijät: Margarita Fischer (Eliza), Arthur Edmund Carewe (George), Lassie Lou Ahern (Harry), James B. Lowe (Tom), George Siegmann (Simon Legree), Eulalie Jensen (Cassie), Mona Ray (Topsy), Virginia Grey (Eva St. Claire), Lucien Littlefield (lakimies Marks), Adolph Milar (Tom Haley), Seymour Zeliff (Edward Harris)



© 6.8.2010 Kari Glödstaf