USHERIN TALON HÄVIÖ
Amerikkalaisen kauhunovellisti Edgar Allan Poen (1809-1849) tuotoksia on siirretty valkokankaalle liki toistasataa kertaa, erittäin vaihtelevalla menestyksellä. Kuuluisimmat Poe-elokuvat lienevät Universalin 1930-luvun alkupuolen tuotokset sekä halpafilmituottaja Roger Cormanin 1960-luvulla ohjaamien elokuvien sarja. Kaikki kunnia näille lajityyppinsä hienoille edustajille, mutta totuuden nimissä on sanottava, ettei niistä yksikään vedä vertoja ranskalaisen Jean Epsteinin ohjaamalle Usherin talon häviölle, joka valmistui mykän elokuvan jo alkaessa väistyä äänielokuvan tieltä.
Elokuva alkaa vanhan miehen saapuessa syrjäiseen majataloon. Päämääränään hänellä on löytää tie Roderick Usherin linnaan. Majatalon asiakkaat suhtautuvat häneen ensi alkuun vastahakoisesti, eikä kukaan halua opastaa vanhusta perille, mutta lopulta hän saa palkattua tehtävään ajurin. Salaperäisen ja luotaantyöntävän linnan lähistöllä ajuri hylkää vanhuksen ja pakenee paikalta. Perillä vanhusta odottaa hänen vanha, hieman omituinen ystävänsä Roderick, joka on täysin haltioitunut tekeillä olevasta, Madeleine-vaimoaan esittävästä muotokuvasta. "Muotokuvahan on kuin elämä itse", Roderick lausuu lumoutuneena kuvan äärellä. Aivan kuin vastineeksi hänen sanoilleen, se näyttää imevän Madeleinen elämänjanon kuiviin ja kun muotokuva on valmis, kaatuu neito kuolleena maahan. Roderick alkaa seota entistä pahemmin.
Usherin talon häviö on visuaalisesti vaikuttavimpia koskaan tehtyjä kauhuelokuvia ja harvoja Poen tummanpuhuvan tunnelman täydellisesti saavuttavia teoksia ylipäätään: kuoleman tuntu on alati läsnä ja kaikkialla puhaltaa tuonpuoleisen kylmä tuuli. Tunnelma on alusta lähtien painostava ja pahaenteinen ja otokset linnasta ja sen ympäristöstä soineen, synkkine metsineen ja kylmänkosteine hautaholveineen ylittämättömiä. Kokonaisuus on kuin päättymätön painajaisuni, joka kietoo katsojan pauloihinsa aivan alusta alkaen ja jää mieliin vielä pitkäksi aikaa elokuvan päättymisen jälkeen. Samankaltaiseen lopputulokseen yltää mykän elokuvan puolelta ainoastaan F. W. Murnaun Nosferatu (1922), aihepiirinsä mestariteos sekin.
Toteutukseltaan Epsteinin versio on selkeästi kaksijakoinen. Ensimmäinen puolisko on perinteistä valojen, varjojen ja lavastuksen tehoon nojautuvaa elokuvaa. Myös tehokasta leikkausta ja lähikuvia käytetään ahkerasti hyväksi. Puolenvälin jälkeen, Madeleinen kuoltua, Epstein ottaa käyttöön modernimmat ja kokeellisemmat menetelmät: päällekkäiskuvat, hidastukset sekä kamera-ajot käsivarakameroineen. Uni muuttuu entistä synkemmäksi houreeksi. Liialliseen kokeellisuuteen ohjaaja ei kuitenkaan sorru, vaan tämäkin puolisko on taitavasti ja hyvällä maulla toteutettu.
Vaikka elokuva ulkoisilta puitteiltaan onkin ensiluokkainen ja Jean Debucourt mielipuolisen Roderickin roolissa suorastaan häikäisevä, eivät kaikki Poen tuotosten ystävät ole ottaneet Epsteinin elokuvaa varauksetta vastaan. Suurin syy lienee siinä, ettei ohjaajan ja Luis Buñuelin yhdessä tekemä käsikirjoitus ole suora filmatisointi samannimisestä novellista, vaan mukaan on liitetty myös elementtejä Soikea muotokuva –tarinasta. Tämän myötä tarina hivenen muuttuu ja varsinkin lopusta puuttuu hieman tehoja. Mutta mikäli elokuvan hienoiset kauneusvirheet on valmis antamaan anteeksi, on Usherin talon häviö ehdoton kauhuelokuvahelmi, suotta aivan liian vähälle huomiolle jäänyt klassikko.
Tuotanto: Films J. Epstein
Ohjaus: Jean Epstein
Käsikirjoitus: Jean Epstein, Luis Buñuel
Kuvaus: Georges Lucas, Jean Lucas
Lavastus: Pierre Kefer
Puvustus: Oclise
Näyttelijät: Jean Debucourt (Roderick Usher), Marguerite Gance (Madeleine), Charles Lamy (Allan, vanhus), Fournez-Goffard (lääkäri)