VAIN TUNNIT
”Tämä ei ole kuvaus muodikkaiden ja hienostuneiden, vaan alhaisten ja sorrettujen elämästä.”
1920-luku oli kaupunkisinfonioiden vuosikymmen. Sen jälkeen kun Paul Strand ja Charles Sheeler toteuttivat yksikelaisen lyhytelokuvansa Manhatta (1921), alkoi suurkaupungin elämän tallentaminen kiinnostaa monia muitakin elokuvantekijöitä. Erityisen suosittuja kaupunkisinfoniat näyttävät olleen Euroopassa, jossa syntyivätkin lajityypin tunnetuimmat edustajat: Walther Ruttmannin Berliini – suurkaupungin sinfonia (1927), Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1929) ja Jean Vigon Nizzasta puheenollen (1930).
Brasilialaissyntyinen Alberto Cavalcanti teki pitkän uransa aikana elokuvia ympäri maailmaa. Läpimurtonsa hän teki 1920-luvulla Ranskassa, jossa hän lukeutui avantgardistisen elokuvasuuntauksen tärkeimpiin vaikuttajiin. Cavalcantin mykkäkauden tunnetuin teos, Pariisiin sijoittuva kaupunkisinfonia Vain tunnit, on lajityyppinsä liian tuntematon suuruus, jonka pääosissa ovat ihmiset ja aika.
Vain tunnit kertoo Pariisin laitakaupungeista, sen kapeista ja likaisista sivukujista, postikorttikuvien kääntöpuolesta, jonne matkailijan katse eksyy ani harvoin. Sen pääosassa ovat kaikki elokuvassa näkyvät henkilöt, kukin omassa ympäristössään: kamera tallentaa yhtä lailla kodittomia alkoholisteja ja prostituoituja kuin rikkaita poikamiehiä ja rakastavaisiakin. Yhteen päivään ja yöhön jakautuneen teoksen läpi kulkee vanhan naisen hahmo, jolle välitekstin mukaan ”aika ei merkitse enää mitään”.
Cavalcantin elokuva on intiimeintä näkemääni kaupunkisinfoniaa. Se tallentaa esittämänsä maailman alhaisuuden ja ylevyyden, rumuuden ja kauneuden valtavalla teholla. Monet yksittäiset kuvat ja paikoin varsin alleviivaavastikin käytetyt rinnastukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Unohtumattomassa ja komeasti toteutetussa jaksossa Cavalcanti esittää, millaisen tuotantoprosessin kautta härkä päätyy parempiosaisen ravintola-annokseen. Elokuvalle on eduksi myös se, ettei ohjaaja ole sortunut moralisointiin, vaan kuten väliteksti kertoo ”jokainen omaksuu oman paikkansa”.
Vain tunnit on Cavalcantin taustat ja maine huomioiden yllättävän yksinkertaisesti tehtyä elokuvaa, vaikka paikoin teos sisältääkin varsin kokeellisesti toteutettua materiaalia. Hyvä niin, sillä näin Pariisin laitakaupungit avautuvat helpommin myös avantgardeen tottumattomalle katsojalle. Teokseen tutustuminen nimittäin kannattaa, sen verran upea kokonaisuus on kyseessä.
Ohjaus: Alberto Cavalcanti
Kuvaus: James Rogers
Näyttelijät: Blanche Bernis, Nina Chousvalowa, Philippe Hériat, Clifford McLaglen