LA FILLE DE L'EAU
Mitä arvostetumpi ja nimekkäämpi ohjaaja on kyseessä, sitä suurempaa mielenkiintoa ainakin minä tunnen hänen alkupään tuotantoaan kohtaan. Millainen on ollut hänen uransa alku, missä vaiheessa ohjaajan taituruus on tullut ilmi? Entä perusteemat, ovatko ne olleet mukana jo alusta alkaen? Koska valitettavan suuri osa varsinkin mykän kauden elokuvista on kadonnut, on monen ohjaajan (Murnau, Stiller, Sjöström, Ford) uran alkutaival jäävä iäksi historian kätköihin. Ranskalainen mestariohjaaja Jean Renoir kuuluu niihin onnekkaisiin, joiden filmografia on säilynyt hyvällä mallilla läpi vuosikymmenten.
Ranskalaiseen elokuvaan sen kiehtovimmalla vuosikymmenellä mukaan astunut Renoir opetteli elokuvanteon alkeet tuottamalla ja käsikirjoittamalla Albert Dieudonnén ohjaaman elokuvan Une vie sans joie (1924). Renoirin ensimmäinen ohjaustyö, vuonna 1924 valmistunut maalaisdraama La Fille de l’eau, ”Veden tytär”, ei ole jäänyt elokuvahistoriaan minään merkittävänä teoksena, mutta heikkouksistaan huolimatta se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen – onhan kyseessä lähtölaukaus Renoirin yli neljä vuosikymmentä kestäneelle uralle.
Jonnekin Ranskan maaseudulle sijoittuva ”Veden tytär” kertoo nuoresta Gudulesta (Renoirin silloinen vaimo Catherine Hessling), joka elää jokiproomulla yhdessä isänsä ja enonsa kanssa. Tasapainoiseen, joskin rankkaan elämään tulee dramaattinen muutos, kun isä kuolee tapaturmaisesti ja Gudule jää enonsa hoteisiin. Juopotteleva eno yrittää raiskata tytön, mutta tämä onnistuu pakenemaan. Gudule yrittää aloittaa uuden elämän toisaalla, mutta helppoa ei ole sekään.
Renoirin esikoisohjausta on pidetty pelkkänä kuvallisena harjoitelmana ja hieman ristiriitaisen jälkimaun se kieltämättä jättää. Toisaalta ei voi kuin ihailla sitä varmuutta ja ennakkoluulottomuutta, jolla ohjaaja sekoittelee kaikkia mahdollisia tyylisuuntia ja –keinoja. Samalla moiset seikat tekevät kokonaisuudesta epätasaisen ja persoonattoman tilkkutäkin ja nostavat esiin kysymyksen, oliko Renoir vielä täysin sinut elokuvansa kanssa vai oliko hän pelkästään huumaantunut taiteensa suomista ilmaisukeinoista? Katsoja saa päättää, itse kuitenkin ihailen ohjaajan kekseliäisyyttä täysin sydämin – varsinkin painajaisunijakso on fantastista katsottavaa.
Tyylikäs ulkoasu ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että tarinaltaan ”Veden tytär” on keskiverto kertomus maailman murjomasta tytöstä, joka vaikeuksien kautta saa mahdollisuuden uuteen ja parempaan elämään. Tarinassa näkyy selkeästi Renoirin ihaileman Griffithin vaikutteet, mutta ohjaajalla ei vielä ollut taitoa nostaa tytön kohtaloa griffithmäisiin korkeuksiin. Ei tällainen persoonattomuus elokuvasta huonoa tee, mutta toteutuksessa esiintyvää varmuutta ja kekseliäisyyttä olisi toivonut kieltämättä tarinaankin. Mikäli näyttävä ulkoasu ei onnistu lumoamaan katsojaa, jää ”Veden tytär” helposti mitäänsanomattomaksi perusdraamaksi.
”Veden tytär” on Catherine Hesslingin suurta näytöstä. Varsin vähäisen näyttelijäkokemuksen omaava, Mary Pickford –lookiin puettu Hessling eläytyy rooliinsa hyvin ja onnistuu saamaan siihen kiitettävästi syvyyttä. Valitettavasti samaa ei voi sanoa miesrooleista, jotka kutistuvat toinen toisensa jälkeen mitäänsanomattomiksi stereotypioiksi. Brutaalissa enossa olisi potentiaalia, mutta tarina ei anna hahmolle tilaa kuin hieman alussa ja lopussa. Guduleen rakastuva Georges puolestaan on kuin kuka tahansa romanttisten draamojen sankari, aina puhtoinen ja anteeksiantavainen.
Tuotanto: Les Films Jean Renoir
Ohjaus: Jean Renoir
Käsikirjoitus: Pierre Lestringuez, Jean Renoir
Kuvaus: Jean Bachelet, Alphonse Gibory
Lavastus: Jean Renoir
Näyttelijät: Catherine Hessling (Gudule), Pierre Philippe (Jeff-eno), Harold Levingston (Georges Raynal), Georges Térof (herra Raynal), Madame Fockenberghe (rouva Raynal), Pierre Champagne (Justin Crepoix), Maurice Touzé (La Fouine)