VIIMEINEN MIES
Saksalainen elokuva kehittyi 1920-luvulla huimaa vauhtia. Muiden maiden elokuvantekijöihin verrattuna saksalaisilla oli monia etuja jotka mahdollistivat tämän. Hollywoodiin verrattuna Saksasta puuttuivat elokuvantekoa rajoittavat, mielivaltaiset tuottajat, joille hyvä elokuva oli ainoastaan sellainen, joka tuotti mahdollisimman paljon voittoa. Saksassa ylin valta oli Ufan tuotannonjohtaja Erich Pommerilla, joka ennemmin pyrki kannustamaan maansa elokuvantekijöitä kuin kahlitsemaan heitä. Ruotsin ongelmana olivat puolestaan rajalliset resurssit sekä huippuosaajien vähyys. Ja kun Neuvostoliitto ja Ranskakin olivat vielä toistaiseksi uinuvia jättiläisiä, oli Saksa ihanteellisessa tilanteessa.
Tämän kehityskaaren terävintä huippua edustaa F. W. Murnaun suurimpiin teoksiin lukeutuva Viimeinen mies. Sen oli alun perin tarkoitus olla päätösjakso Carl Mayerin ja Lupu Pickin kamarielokuvatrilogiassa (Scherben / Pirstaleita, 1921 sekä Sylvester, 1923), mutta heidän riitauduttuaan Mayer tarjosi aihetta Ufalle. Erich Pommer innostui aiheesta välittömästi ja rekrytoi elokuvan tekoon studion osaavimmat tekijät. Kameran taakse istui massiivinen Karl Freund ja Neubabelsbergin studioille rakennetuista tyylikkäistä kaupunkilavasteista puolestaan piti huolta kaksikko Robert Herlth-Walter Röhrig. Pommer itse huolehti siitä, että elokuvantekijöiden toiveet voitiin toteuttaa antamalla heille täysin vapaat kädet niin budjetin kuin työskentelyolojenkin suhteen.
Suuren Atlantic-hotellin ovella seisoo vanha, pöyhkeänkin oloinen portieeri, joka on asemansa ansiosta kotikulmillaan kunnioitettu ja ihailtu mies. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdessä yössä. Mennessään aamulla töihin hän kokee järkytyksen: ovella seisoo toinen, huomattavasti nuorempi ja jykevämpi mies. Hotellin johtaja on nimittäin sitä mieltä, ettei vanhuksesta ole enää vanhaan tehtäväänsä. Vastineeksi hän tarjoaa kevyempää työtä, hotellin miestenhuoneen hoitajan virkaa. Vanhuksen elämä romahtaa täysin.
Jo alkukohtauksesta tulee selväksi, ettei kyseessä ole tavanomainen mykkäelokuva. Kamera laskeutuu hissistä, ajaa aulan poikki ja hotellin pyöröovista suoraan kadulle. Kameraa oli toki liikuteltu elokuvissa aiemminkin, mutta ei milloinkaan samanlaisella sulavuudella ja hienostuneisuudella kuin tässä elokuvassa. Vapaasti liikkuva kamera saavuttaa niin kuvaamansa maailman tapahtumineen kuin tarinan päähenkilön mielen prosessitkin tarkasti. Katsoja pääsee eläytymään portieerin maailmaan täysin estoitta: hän tuntee vanhuksen huimauksen tämän lukiessa erottamisilmoitustaan, humaltuu vanhuksen kanssa serkkunsa häissä uneksien menestyksen päivistään sekä aistii vanhuksen nöyryytyksen, kun vuokrakasarmin asukkaat saavat tietää hänen menettäneen korkean asemansa hotellin portieerina. Tämän lisäksi kuvaajana toiminut Freund käyttää runsaasti erilaisia rajauksia ja linssejä portieerin mielentilojen kuvaamiseen. Tehokeinot eivät kuitenkaan missään vaiheessa muodostu itsetarkoituksellisiksi, vaan palvelevat elokuvaa täysin sen ehdoilla. Puhtaasti visuaalisin keinoin kerrotun elokuvan ainoa väliteksti tulee vasta ennen loppua.
Uusi keksintö otettiin innostuneena vastaan ympäri maailmaa ja se tuli vaikuttamaan voimakkaasti elokuvatekniikkaan. Vuosikymmeniä on keskusteltu siitä, kuka ansaitsee kunnian moisen keksinnön kehittämisestä. Sinänsä väittely on turhaa, sillä tuskin yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua on olemassa. Vaikka elokuvien kertominen puhtaasti kuvien avulla oli käsikirjoittaja Mayerin suuri haave, niin vasta Murnaun jalostamana se puhkesi täyteen kukoistukseensa. Freundin ammattitaito ja Ufan teknikoiden periksiantamaton kehittelytyö puolestaan mahdollisti toteuttamisen.
Viimeisen miehen taiturimaista kameratyöskentelyä on ylistetty sen ensi-illasta lähtien jopa siinä määrin vuolaasti, että se on jättänyt miltei täysin taka-alalle elokuvan ensiluokkaisen lavastuksen. Täysin studioon toteutettu suurkaupunki on erinomainen osoitus siitä, kuinka perspektiiviin toteutettujen lavasteiden avulla luotu illuusio saavutetaan täydellisesti. Pienoismallit ja maalatut taustat pahvista tehtyine ihmisineen sulautuvat kokonaisuuteen saumattomasti. Viimeisen miehen lavasteissa on niin paljon pieniä, kiehtovia yksityiskohtia ja ratkaisuja, että niitä kaikkia on täysin mahdotonta huomata yhdellä kertaa.
Murnaun ajaton mestariteos on tarina nöyryytyksestä ja ihmisarvon menetyksestä sekä samalla kuvaus yhteiskunnasta, joka määrittää ihmisarvon työn, varallisuuden sekä aseman mukaan. Samalla se on myös kertomus sosiaalisten piirien pelisäännöistä ja armottomuudesta. Tässä elokuvassa vanhuksen ihmisarvo symbolisoituu ovimiehen koreaan pukuun, ilman pukuaan hän ei ole mitään. Kun naapurit saavat kuulla hänen surkeasta kohtalostaan, kaikki muuttuu. Linkki heille tärkeään yläluokkaan katoaa ja aiemmin niin arvostetusta ja kunnioitetusta vanhuksesta tulee hetkessä hylkiö, jolle nauravat kaikki ja jonka kanssa ei halua olla kukaan – eivät edes sukulaiset, jotka hylkäävät miehen kylmästi. Ovimiehen kohtalo vaikuttaa siis muihinkin kuin häneen itseensä ja rangaistuksena vanhus suljetaan täysin yhteisön ulkopuolelle. Elokuvan lopetusta pidetään Mayerin ivallisena kannanottona amerikkalaista elokuvaa kohtaan, jonka edustajat olivat ulottamassa lonkeroitaan niin Ufaan kuin koko Saksan elokuvateollisuuteenkin.
Elokuvan keskipisteenä on monessa liemessä keitetty, jo vuonna 1914 elokuvan parissa aloittanut Emil Jannings, jonka uran sen astisiin kohokohtiin Viimeinen mies lukeutuu. Kuten aina tällaisten vahvasti tunnetiloja painottavien mykkäelokuvien kohdalla käy, myös Janningsin roolisuoritus on jakanut katsojat kahteen leiriin. Toisten mielestä hänen ylinäyttelemistään on tympäisevä katsoa, omasta mielestäni Janningsin roolisuoritus on loistava. Hänen tulkintansa nöyryytetystä ja murskatusta vanhuksesta, joka laahustaa kotipihan läpi talon ihmisten ivanaurujen saattelemana, on parasta Janningsia. Jannings teki Murnaun kanssa yhteistyötä vielä kahdesti (Tartuffe, 1925 ja Faust, 1926) ennen kuin molemmat siirtyivät Hollywoodiin.
Tuotanto: Ufa
Ohjaus: F. W. Murnau
Käsikirjoitus: Carl Mayer
Kuvaus: Karl Freund
Lavastus: Robert Herlth, Walter Röhrig
Musiikki: Giuseppe Becce, Werner Schmidt-Boelcke
Näyttelijät: Emil Jannings (portieeri), Maly Delschaft (hänen serkkunsa), Max Hiller (sulhanen), Emilie Kurz (täti), Hans Unterkircher (hotellin päällikkö), Georg John (yövartija)