Sodan ja militarismin ivaaminen tuntuu olleen ainakin mykkäkaudella hyvin riskialtista touhua. Sen sai kokea Buster Keaton Kenraalin (1926) myötä ja aivan samoin kävi Ernst Lubitschille, jonka Vuorikissasta muodostui kaupallinen fiasko, eikä se saanut koskaan julkista levitystä Yhdysvalloissa. Näin jälkikäteen ei tarvitse ihmetellä, etteivät saksalaiset innostuneet elokuvasta, etenkään jos heillä oli yhtään ylpeyttä ja kunnioitusta armeijaansa kohtaan.
Vuorikissa sijoittuu erääseen rajan lähellä olevaan linnakkeeseen, jossa eletään tavanomaista sotilaselämää. Ainoana ongelmana ovat lähistöllä majaansa pitävät rosvot, joita johtaa kaunis ja pahamaineinen Rischka (Pola Negri). Kun rosvojoukko hyökkää linnakkeeseen matkalla olevan luutnantin (Paul Heidemann) kimppuun, päättää armeijan komendantti (Victor Janson) lähettää sotilaansa rankaisuretkelle. Taistelusta muodostuu fiasko, mutta luutnantti ja Rischka rakastuvat.
Lubitsch oli ivannut rikkaita ja aatelisia (Osteriprinsessa, 1919), munkkeja (Nukke, 1919) sekä hallitsijoita (Madame Dubarry, 1920 ja Anna Boleyn, 1920), mutta Vuorikissassa hän menee näitä kaikkia pidemmälle. Mikään ei ole sotilaselämässä pyhää, kun Lubitsch vyöryttää oivalluksiaan valkokankaalle: univormut ja paraatit ovat sotilasjohdolle tärkeämpiä kuin taistelutahto ja -taito, linnoituksen komendantti on perheen naisväen edessä nöyristelevä narri, lumipallot ja korvapuustit ovat tehokkain tapa ajaa armeija käpälämäkeen. Tappio on niin nöyryyttävä kokemus, ettei kukaan uskalla myöntää sitä komendantille, vaan antaa tämän järjestää suuret juhlat oletetun voittonsa kunniaksi. Lopulta tämä on niin kovassa humalassa, ettei tunnista linnoitukseensa murtautuvia roistoja, vaan jatkaa juopottelemista heidän seurassaan.
Elokuvan ulkoasu poikkeaa selkeästi Lubitschin muista mykkäelokuvista. Ensimmäisenä katsoja huomaa erikoiset kuvarajaukset, joita ohjaaja käyttää elokuvan loppuun asti. Mielikuvituksellisesti lavastetussa linnakkeessa on lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joilla korostetaan armeijan mieltymystä koristeellisuuteen ja turhamaisuuteen. Erikoinen on myös linnoituksen vartiotorni monine tykkeineen, etenkin kun sieltä ei ammuta missään vaiheessa muita kuin ilotulitteita. Kekseliäs unijakso valtavine sydämineen on kuin piste iin päälle tässä hulluttelussa. Lubitschin mukaan Vuorikissassa on enemmän kekseliäisyyttä ja satiirista kuvallista nokkeluutta kuin monissa muissa hänen elokuvissaan.
Pola Negri suoriutuu railakkaasta roolistaan moitteetta. Osteriprinsessassa pohattaa esittänyt Victor Janson hauskuuttaa komendanttina tehden hänestä juuri niin hölmön kuin mitä Lubitschin elokuvalta voi odottaa. Kaikkein hauskin hahmo on kuitenkin luutnantti Alexis, joka hurmaa naisia missä ikinä liikkuukin ja jota on vanhalta komennuspaikalta lähtiessä saattamassa paitsi satoja kyyneleitä pyyhkiviä rakastajattaria, myös kymmeniä isän perään vilkuttavia lapsia. Naisten kirjoittaman jäähyväisrunon viimeiseen säkeeseen hän toteaa vaatimattomasti tehneensä ainoastaan sen, mihin on pystynyt.
Tuotanto: Projektions-AG Union (PAGU)
Ohjaus: Ernst Lubitsch
Käsikirjoitus: Ernst Lubitsch, Hanns Kräly
Kuvaus: Theodor Sparkuhl
Lavastus: Max Gronert, Erst Stern
Puvustus: Ernst Stern
Näyttelijät: Pola Negri (Rischka, “vuorikissa”), Victor Janson (komendantti Tossenstein), Marga Köhler (hänen vaimonsa), Edith Meller (heidän tyttärensä), Paul Heidemann (luutnantti Alexis)