”Valkoiset varjot on taidetta ja Woody Van Dyke taiteilija, joka herätti sen henkiin.” (D. W. Griffith)
On olemassa elokuvia, jotka kiinnostavat jo pelkkien tekijöidensä vuoksi. Toisinaan taas juonikuviot ovat tae elokuvaan tutustumiseen. Mutta on myös valtavasti teoksia, jotka herättävät mielenkiinnon jo pelkillä nimillään. Erityisen onnistuneesti tätä on käytetty Hollywoodissa, jossa markkinamiehet ovat vuosikymmenten ajan tehneet parhaansa luodakseen mielikuvia, joilla houkutella katsojia teattereihin: The Iron Horse, Sunrise, A Romance of Happy Valley, The Devil’s Circus ja The Return of Draw Egan ovat kaikki puoleensavetäviä nimiä. Yksi hienoimmista on vielä mainitsematta, nimittäin White Shadows in the South Seas, mikä on meillä Suomessa käännetty suoraan ja onnistuneesti nimeksi Valkoisia varjoja Etelämerellä.
Valkoisia varjoja Etelämerellä sijoittuu Ranskan Polynesiassa sijaitseville Marquesassaarille, jossa valkoisen miehen levittämä sivilisaatio on tuhonnut saarten idyllin ja paikallisia huijaavat liikemiehet ovat lähestulkoon orjuuttaneet koko alkuperäisväestön. Kun saarella työskentelevä lääkäri (Monte Blue) alkaa liiaksi arvostella rahamiehiä, nämä päättävät yhteistuumin raivata ongelman pois tieltään. Lääkäri päätyy syrjäiselle saarelle, jonne ei yksikään valkoinen mies ole ennen häntä vielä astunut.
Westernejä, eksoottisiin ympäristöihin sijoittuvia toimintaseikkailuja ja ennen kaikkea Johnny Weissmüllerin ensimmäisen Tarzan-elokuvan ohjanneen W. S. Van Dyken kuuluisin mykkäelokuva on runollisesta nimestään huolimatta traaginen tarina maanpäällisen paratiisin katoamisesta ja rajattoman ahneuden vaikutuksesta ympäristöönsä. Sen kauniin kuoren alle kätkeytyy paljon surua ja siksi se pyrkii osoittamaan, millaista tuhoa länsimainen sivistys on saanut aikaiseksi levittäytyessään ympäri maailmaa. Viimeiset kuvat painottavat tuhoa kenties turhankin paljon, sillä vähempikin olisi riittänyt – toisaalta vain tällä tavoin ympyrä voi sulkeutua katsojaa tyydyttävällä tavalla.
Valkoisia varjoja Etelämerellä on elokuva, joka pitäisi ehdottomasti nähdä isolta kankaalta, sillä vain siten Clyde De Vinnan Oscar-palkinnon arvoiset kuvat turkoosinsinisestä merestä, palmuista ja vitivalkoisesta hiekasta pääsisivät oikeuksiinsa. Mukana on uskomattoman hienoja vedenalaisia jaksoja helmenkalastuksineen, mutta sittemmin myös tutuksi käyneitä haijaksoja, kilpikonnan metsästystä, kalastusta ja jopa trooppinen myrsky. Kaikkinensa pidän Van Dyken näkemystä liian aliarvostettuna mykkäelokuvatuttavuutena, jonka huono tunnettuus johtuu Kevin Brownlown mukaan siitä, että työryhmässä mukana ollut Robert J. Flaherty hylkäsi sen ennen elokuvan valmistumista.
”Elokuva on yhtä romanttinen kuin Flahertyn tuotannot ja dokumentaarisilta yksityiskohdiltaan aivan yhtä rikas. Ainoana haittapuolena on sen mustavalkoisuus: katsojalle esitetään alkukantaisen paratiisin tuhoaminen läpikotaisin, mutta itse saarelaisista ei kerrota mitään. He jäävät taustalle. Heidän tapansa ja elämäntyylinsä esitetään hyvin yksityiskohtaisesti, mutta koska heistä ei tule missään vaiheessa lihaa ja verta, heidän ’sivistyksensä’ tragedia vaimenee. Siitä huolimatta kyseessä on herkkä, monin paikoin koskettava ja huomattavan tinkimätön elokuva, kuin kunnianosoitus ohjaajansa taidoille.” (Kevin Brownlow).
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer, Cosmopolitan Productions
Ohjaus: W. S. Van Dyke
Käsikirjoitus: Ray Doyle, Jack Cunningham (Frederick O’Brienin romaanista)
Kuvaus: Clyde De Vinna, George Nogle, Bob Roberts
Leikkaus: Ben Lewis
Välitekstit: John Colton
Näyttelijät: Monte Blue (tri Matthew Lloyd), Raquel Torres (Fayaway), Robert Anderson (Sebastian), Renee Bush (Lucy), Napua (paikallinen poika)