Chaplinin pojan (1921) jälkeen pitkästä komediasta tuli koomikoiden tason mittari, mikä tarkoitti tietenkin sitä, että jokaisen itseään kunnioittavan tekijän oli kokeiltava onneaan sillä saralla, vaikkei rahkeita moiseen olisi ollutkaan. Tunnetuimpana epäonnistujana muistetaan Larry Semon ja hänen Ihmemaa Oz -filmatisointinsa (1925), joka oli merkittävimpiä yksittäisiä tekijöitä suositun koomikon uran kääntymisessä laskuun. Vastavuoroisesti voidaan todeta, ettei Harry Langdonin olisi kenties onnistunut nousta suurten koomikoiden joukkoon pelkillä lyhytelokuvilla, vaan menestykseen vaikutti suuresti Frank Capran kanssa tehdyt pitkät komediat.
Kaikkein erikoisin tapaus nähtiin kuitenkin Hal Roachin luotsaamassa yhtiössä. Tähtikoomikko Harold Lloydin lähdöstä toipuva komediatehdas antoi tältä jääneen tilan näyttelijänä ja ohjaajana toimineelle Charles Parrottille, joka alkoi työstää Roachin tiliin lyhyitä komedioita. Charley Chasen nimeä käyttäneestä näyttelijästä tuli yksi työnantajansa parhaista kassantäyttäjistä, jonka ensimmäisen pitkän elokuvan katsottiin olevan vain ajan kysymys. Sellainen lopulta saatiinkin, joskin täysin erilaisena kuin moni varmasti odotti.
Roach rakasti komedioiden lisäksi myös draamoja ja tiettävästi etenkin sellaisia ulkoilmatarinoita, joissa ihminen ja luonto kohtaavat toisensa. Niinpä hän päätti tuottaa omaan tarinaansa pohjautuvan kertomuksen villihevosesta ja tätä takaa-ajavasta cowboysta. Perusjuonen sekaan ripoteltiin hivenen romantiikkaa, karjavarkausjuttuja ja eläinten elämän kuvausta. Lopuksi muistutetaan, ettei vapaata sielua tule koskaan kahlita omia tarkoitusperiä hyödyntäen ja tarinan sankarille ja keskushahmolle annetaan vapaus, joka sille tietenkin kuuluu.
Kuka on Villihevosten kuninkaan sankari? Tietysti mustaa oria esittävä Rex the Wonder Horse, alle kymmenvuotinen komistus, jonka tarkoituksena oli tuottaa omistajalleen Jack Lindellille rahaa. Sen se todella tekikin, sillä Rexin ympärille rakennettu elokuvasarja oli valtavan suosittu ja yli kymmenen vuoden mittaisen uransa ansiosta hevosesta tuli lähes saksanpaimenkoira Rin-Tin-Tiniin verrattu elokuvatähti. Nykyään Rex on jo unohdettu, kuten tämä elokuvakin.
Unohdukselle on syynsä. Vaikka Villihevosten kuningas on ihan mukiinmenevä peruselokuva, ei siinä ole mitään katsojan mieleen erityisesti jäävää seikkaa. Toiminta ei ole aikansa edustavimpien westernien tasoista, eikä ylvään ja rohkean hevosen elämän kuvaus poikkea muista ”eläindraamoista” suuntaan eikä toiseen. Chasen osuus tarinassa on mitätön ja Harold Lloydin elokuvissa loistaneen välitekstien kirjoittaja H. M. Walkerin tekstiplanssit oudon latteita. Elokuvan mahdollinen ulkoinen kauneuskin jää kokematta, siitä pitää restauroimaton amerikkalainen halpajulkaisu huolen.
Tuotanto: Hal Roach Studios
Ohjaus: Fred Jackson
Käsikirjoitus: Carl Himm (Hal Roachin tarinasta)
Kuvaus: Floyd Jackman
Näyttelijät: Rex (The Black), Charles Parrott (Boyd Fielding), Sidney De Gray (John Fielding, hänen isänsä), Edna Murphy (Jane Fielding, hänen siskonsa), Léon Bary (Billy Blair), Pat Hartigan (Wade Galvin)